Näytä mulle kuka mä olen?

Siitä on kulunut pitkä aika, kun mä viimeksi kirjoitin tänne. Tuntuu, kuin kesä ja kaikki vuodenajat siinä välissä olisi skipattu ohi ja yhtäkkiä on joulukuu.. On surullista ajatella, että tää vuosi on mennyt multa ohi, enkä oo voinut viettää sitä niinkuin 21 vuotiaan nuoren naisen kuuluisi.. Toisaalta mulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kun olla täällä hoidossa ja samalla yrittää etsiä itseäni tän sairauden takaa... Sillä toisaalta enään mä en haluais laskea kuolemaa toiseksi vaihtoehdoksi , vaikka hoidon alussa se tuntuikin siltä ainoalta oikealta.

Tää vuosi on ollut erillainen; rankka ja vaikea. Silti haluun ajatella, että vaikka tää vuosi on mennyt aika lailla ohi, tää on ollu ainoo oikee vaihtoehto mun ja oman tulevaisuuteni parhaaksi. Mä en sano, että tää olisi helppoa, koska sitä se ei missään nimessä ole. Haluun kuitenkin uskoo että joku päivä mä huomaan tämän kaiken olleen sen arvoista.

Joulukuun lopussa mulla päättyy hoito täällä kokkolassa Syömishäiriöklinikalla ja uudet haasteet alkavat omassa kotikunnassa. Hoito sinänsä jatkuu, mutta haasteina on päiväosastolle siirtyminen ja viikonloppuisin pitäisi pärjätä ilman tukea. Tää on suuri askel mulle ja valehtelisin jos sanoisin, ettei mua pelotta tuleva ja se miten tuun pärjäämään esim. viikonloput. Varsinkin kun oon vielä aika voimaton omaa sairauttani vastaan.

Mutta onneksi mulla on  mun ystävät ja perhe, jotka pitää musta huolen ja tukee silloin, kun mä olen voimaton <3

Pieni suuri ihminen ja iso maailma

25. päiväni osastolla, ensimmäinen parin tunnin kotivapaa ja kourallinen erillaisia fiiliksiä ja tunteita. Siinä olikin tiivistettynä mun lauantai päivä. Mä yritin valmistella itseäni torstaista lähtien, tän päiväiseen.. Ja vaikka mä olin kuinka analysoinut niitä tunteita ja fiiliksiä mitä mä tulisin tänään kokemaan astuessani mun omaan kotiin "ensimmäistä kertaa" pitkästäaikaa, silti se ryöppy yllätti mut..

Kellon lähestyessä kahta, mä en pystynyt enään ajattelemaan muuta kuin montako minuuttia siihen on, että astun sisälle omaan kotiini. Samalla tietäen joutuvani vaihtamaan sen sairaalan ylisuuren pinkin paidan, paitaan joka on ollut viimeksi mun päällä 25 päivää sitten. Mua ahdisti ja pelotti pukea se paita, koska tiesin, että se ei näyttäisi samalta kuin silloin. Sen kolon kohdalla oli nyt pelastusrengas, halusimpa mä sitä tai en..

Mun kädet tärisi innosta ja jännityksestä, kun yritin avata kodin ovea. Samalla tuntien outoa tunnetta siitä että tiesin, ettei asunto näytä samalta kuin lähtiessäni. Tiesin, että peilin edestä puuttuisi mun puntari ja kaapista lääkkeet, jotka oli ollut siellä vielä viimekerralla. Ensimmäisen puolentunnin kävin asuntoa katseellani läpi ikäänkuin paikantaen huonekalujen ja tavaroiden paikat. Se oli se tuttu vanha asunto, mutta silti niin eri.

Seuraavaksi katsoin itseäni peilistä, paikantaen pelastusrenkaani, mä en tykännyt siitä mitä näin.. Päätin kuitenkin yrittää uskaltaa sovittaa erästä kesävaatetta joka oli ollut ostaessa hieman iso vaikka olikin kaupan pienin koko. Ja helpotuin hetkellisesti huomatessani, että niissä oli yhä jäljellä sitä pientä "turvaväliä".

En halunnut olla kauempaa yksin sisällä joten suuntasin ulos, hain kahvin ja menin rantaan istumaan. Odotin ulkona siihen asti, että ystäväni tulisi neljän aikoihin mun luokse. Juteltiin, juotiin lisää kahvia ja oli ihanaa viettää aikaa välillä muualla kuin sairaalassa. Sitten kello lähenikin jo viittä ja oli aika palata takaisin osastolle.

Sairaalanpihalle saapuessa Sanna olikin jo odottelemassa mua penkeillä  ja jäi viettämään loppu iltaa mun kanssa. Iltapäivä meni tosi nopeaa. Istuttiin pihalla nauttien auringosta ja selaillen lehtiä samalla haaveillen mun tulevasta koiranpennusta. Nyt mä menen nukkumaan ja toivon, että ensviikko tuo tullessaa toivotun vastauksen jatkon kannalta.

Menneestä tähän hetkeen..

Ja jälleen kerran mä aloitan tän avoimen kirjan pitämisen, se mikä joskus on ollut osa mun elämää on mennyttä... Suuntana on valoisampi, toiveikkaampi ja unelmia omaava tulevaisuus... Se elämä milloin tietää, että asiat alkaa pikkuhiljaa loksahtamaan paikoilleen ja voi olla onnellinen siitä missä tänä päivänä on.

Enkä mä nyt puhu mistään pilvenhattaralla elämisestä. Jokaisenhan meistä elämään kuuluu omat vaikeudet ja hankaluudet, tietynlainen "elämänkoulu". Joillakin toki se elämä koulii enemmän ja toisilla taas vähemmän. Mun kohdalla se on koulinut paljon, mutta jollain tavalla mä haluan uskoa siihen, että ilman sitä koulimista mä en olis tässä tänä päivänä, se ihminen joka nyt oon. Enkä varmasti olisi kasvanutkaan henkisesti niin paljon mitä tapahtuneet asiat on laittanut mut kasvamaan vuoden aikana. Tärkeintä on tietää, että ystävät on tukena ja suurin osa asioista alkaa olemaan paremmin kuin koskaan. Se on se joka auttaa jaksamaan eteenpäin, myös niinä päivinä kun menneisyyden haamut puskee ajatuksiin.

Vuoden aikana mun elämä on muuttunut niin paljon, täys kaaoksesta siihen valoisempaan ja toiveikkaampaan, elämänhalun takaisin saaneeseen. Kieltämättä hiljaisina hetkinä mietin usein kuinka tää voi edes olla mahdollista? Olenko mä tarpeeksi hyvä ihminen ansaitakseni tän uuden sivun elämässäni? Onko mut todellakin onnistuttu pelastamaan jollain ihmeen keinolla siitä mitä mun elämä noin yli vuosi sitten oli? Sainko mä oikeasti mahdollisuuden jättään menneet pahat tavat ja väärät valinnat taakseni? Ja siinä samalla mahdollisuuden rakentaa omaa tulevaa elämääni kuntoon, unelmoida ja elää tässä hetkessä.

/ Liisa A.