Kellon lähestyessä kahta, mä en pystynyt enään ajattelemaan muuta kuin montako minuuttia siihen on, että astun sisälle omaan kotiini. Samalla tietäen joutuvani vaihtamaan sen sairaalan ylisuuren pinkin paidan, paitaan joka on ollut viimeksi mun päällä 25 päivää sitten. Mua ahdisti ja pelotti pukea se paita, koska tiesin, että se ei näyttäisi samalta kuin silloin. Sen kolon kohdalla oli nyt pelastusrengas, halusimpa mä sitä tai en..
Mun kädet tärisi innosta ja jännityksestä, kun yritin avata kodin ovea. Samalla tuntien outoa tunnetta siitä että tiesin, ettei asunto näytä samalta kuin lähtiessäni. Tiesin, että peilin edestä puuttuisi mun puntari ja kaapista lääkkeet, jotka oli ollut siellä vielä viimekerralla. Ensimmäisen puolentunnin kävin asuntoa katseellani läpi ikäänkuin paikantaen huonekalujen ja tavaroiden paikat. Se oli se tuttu vanha asunto, mutta silti niin eri.
Seuraavaksi katsoin itseäni peilistä, paikantaen pelastusrenkaani, mä en tykännyt siitä mitä näin.. Päätin kuitenkin yrittää uskaltaa sovittaa erästä kesävaatetta joka oli ollut ostaessa hieman iso vaikka olikin kaupan pienin koko. Ja helpotuin hetkellisesti huomatessani, että niissä oli yhä jäljellä sitä pientä "turvaväliä".
En halunnut olla kauempaa yksin sisällä joten suuntasin ulos, hain kahvin ja menin rantaan istumaan. Odotin ulkona siihen asti, että ystäväni tulisi neljän aikoihin mun luokse. Juteltiin, juotiin lisää kahvia ja oli ihanaa viettää aikaa välillä muualla kuin sairaalassa. Sitten kello lähenikin jo viittä ja oli aika palata takaisin osastolle.
Sairaalanpihalle saapuessa Sanna olikin jo odottelemassa mua penkeillä ja jäi viettämään loppu iltaa mun kanssa. Iltapäivä meni tosi nopeaa. Istuttiin pihalla nauttien auringosta ja selaillen lehtiä samalla haaveillen mun tulevasta koiranpennusta. Nyt mä menen nukkumaan ja toivon, että ensviikko tuo tullessaa toivotun vastauksen jatkon kannalta.
