Miksi itkisin, kun mikään ei kuitenkaan riittäisi?

Voi kun mä voisin vain ainoastaan tuntea vihaa tätä helvetin syömishäiriötä kohtaan, mutta ei.. Se on vähän kuin päivittäinen huume annos jota tahtoo lisää, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä oliskaan itelle hyväksi. Ja sitten kun yrittää irroittaa otetta sen kynsistä se tulee tekemään kaikkensa että sais sut palaiamaan takas.

Se tulee joka päivä vakuuttelemaan sulle että palaisit "turvaliseen" parisuhteeseen narsistimaisin keinoin. Ja kun syömishäiriön kohdalta ote alkaa lipsua sen suhteen että yrität pienin askelin parantua. Syömishäiriö tulee ja vetää taskustaan sekä likaiset kortit esiin kuin lauseen "olen sinulle parempi tällä kertaa". Ja mitä enemmän otetta saa irroitettua syömishäiriöstä sitä kierommat keinot se ottaa käyttöönsä saadakseen sinut takaisin otteeseen.

Mä en ikinä toivois edes pahimmalle vihamiehelle että syömishäiriö tulis niiden ovelle koputtamaan. Tää on yhtä helvettiä. Nyt kun kirjoitin tänne, herää mussa taas hirveä vihan tunne tätä sairautta kohtaan. Miksi, miksi en voisi vaan napsauttaa sormia ja olisin terve.. Valitettavasti tää on käytännössä vain saduissa mahdollista.

Mutta en mä aio luovuttaa. Ehkä todellisuudessai mä en parannu sillä maagisella sormen napautuksella. Mutta mä voin aina yrittää tehdä niitä parempia päätöksiä.

Enkä mä halua takas siihen missä tunnen vain surua, raastavaa sellaista, kun mikään ei tule ikinä riittämään. Enkä mä aio sanoa että tää pelkkää iloa on, ei se ole, mutta on pakko oman hyvinvoinnin kannalta nauttia edes niistä pienistä hyvistä hetkistä. Ja opetella, opetella niin helvetisti sitä tervettä rakkautta itseään kohtaan. Mä en edes tiedä tuleeko se pelkällä opettelemisella, ehkä se on jotain mikä pitää löytää, niinkuin aarre.

Kuulumisia ja koiruuksia

Ilmeisesti mä en saa unta tänäkään iltana, en ainakaan vielä. Mä oon paljon miettinyt, että alottaisin tänne kirjottamisen taas, ihan omia ajatuksiakin purkaakseni. Miettinyt miten tän nyt taas alottaisin, koska se aloittaminen on vaikeinta. Eipä siihen tosiaan mitään järkevämpää keinoa taida olla kun kirjoittaa, naputella koneelle vaan sitä tekstiä. Nyt mä sitten yritän tehdä "sen" naputella sitä tekstiä vain.

No mitä mulle kuuluu? Välillä vihaan tätä kysymystä, varsinkin silloin kun en itsekkään tiedä mitä vastaisin. Edelleen mun hoitoputki jatkuu, mutta siitä voin toisten kirjoittaa enemmän tai sitten en kirjoita ollenkaan. Antaa ajan näyttää, mä ajattelin nyt vaan mennä tän blogin kanssa fiiliksen mukaan.

Tää syksy on mulle jotenkin haastavaa aikaa. Huomaan aina ajautuvani alavire moodiin näin syksyn tullen. Ja välillä mun täytyy oikein potkia itseäni etten alkais erakoitumaan ja olemaan omien negatiivisten ajatusteni vanki. Ja jos mä antaisin sen mennä siihen pisteeseen tiedän, että se olisi sama kuin heittäisin kiviä esteeksi omalle hoitoprosessilleni. Täytyy siis vaan yrittää olla vahva ja nousta uudelleen ja uudelleen.

Nykyään teen vihdoinkin töitä mun vakituisen sopparin mukaan ja samalla tasapainottelen terapioiden ja lounastukien kanssa. Ainiin mulle on tulossa tzemppi kaveri, hyvin pieni ja suloinen tapaus. Mä olen vuokrannut auton kolmeksi päiväksi ja maanantai aamuna saan hakea tän ihanuuden uuteen kotiin. Tää tapaus on tyttö pentu rodultaan ranskanbulldog ja ikää löytyy 8 vko:a. Tapauksen nimi on Hertta ja mä uskon että tää suloisuus tulee piristään mua paljon tulevaisuudessa..