Voimat vähissä

Mä olen vaan niin loppu tällähetkellä..


Se mitä mun hoitaja tuumas torstaina hoidon tuen lisäämisestä, en tiedä vielä siis mitä se konkreettisesti tulisi olemaan..

Itsestäni tiedän sen, että vaikka kuinka yritän taistella ja haluan ylös täältä, oon tällä hetkellä täysin voimaton syömishäiriön äänelle.. Kun mä potkin sitä se potkii mua tuhat kertaa enemmän seuraavat päivät..
Ja mä joudun myöntään itelleni, vaikka en haluais, että mä tarvin apua ja tukea paljon enemmän kuin mulla tällä hetkellä on. Niin, että mä pääsisin tän pahimman vaiheen yli.. Mä en vaan selviä tästä yksin, en vaan sillä parilla tukikäynnillä arki päivinä..

Vuoristorataa

Keskiviikko aamuna mä päätin, että mä nousen täältä paskasta ja alan taistelemaan..

Taistelin ja söin enemmän mitä oon viiteen kuukauteen syönyt. Yritin mennä ateria kerrallaan, ajattelematta yhtään sen pidemmälle..

Iltapäivästä ahistus oli jo niin korkee että, olin taas valmis luovuttamaan, tuntu etten vaan pysty tähän. Mä olin väsyneempi kuin koskaan.. Se päivä oli kuin vuoropuhelua 24 h syömishäiriön ja järjen välillä..

Todellinen potku sh persuuksiin!

 Ravintolassa yksin

 ja mä santsasinkin lisää tota

 turkkilaista yougurtti pohjaista porkkanasalaattii..

Pienessä pakkauksessa välipala kaikkineen ryhminneen ja

 ylimääräisenä vielä suklaata

Toinen lämminruoka kaikkineen osioineen

Kaiken tän lisäks vielä 2 näkkäriä, kiiwiä ja pari suklaakonvehtia..

Tänään mä menin aamulla poliklinikalle.. Mun eiliset taistelut paranemista kohtaan, oli tänään vaan iso ahdistus ja liian voimakkaat syömishäiriö ajatukset, joille mä en pystynyt sanoman vastaan järki äänellä. 

Romahdin totaallisesti omahoitaja keskustelussa.. Halusin puhua eilisestä ja taisteluistani, mutta en vaan saanut sanaakaan suusta, sillä mun syömishäiriöajatukset oli niin voimakkaana käskemässä luovuttamaan. Mun puhelin lens seinään ja aloin itkemään.. Ne ainoot sanat mitä sain itkun seasta sanottuat oli että "mä en vaan pysty tähän, en pysty..."

Mun hoitaja sai mut rauhotettua vaikka siinä kesti tovi ja puhuttiin että olis varmaan hyvä että mulle lisättäis enemmän tukee..

En meinannut päästä lähtemään yhdeks töihin, kun multa varmistettiin vielä montakertaa poliklinikalla ton romahduksen jälkeen, että pystynkö mä varmasti ajaamaan nyt autoa, enkä tee mitään typerää itelleni..

Mutta eihän kukaan väittänytkään että tää taistelu tulis olemaan helppoa ja tasaista.

Kirjoitettu..

En tiedä tunnenko tätä tunnetta enään huomenna tai edes muistanko..
Tuntuu että heräsin juuri äskön omaan todellisuuteen ja itken. Tunnen itseni tällähetkellä niin Helvetin epäonnistuneeksi oman parantumiseni suhteen. Koko tän vitun puolvuotta oon ryssiny kaiken, siis ihan kaiken!!

Tää tunne on nyt niin vahva, ettei paskaakaan auta syömishäiriön sanat. "Onhan paino silti laskenut" tai "oot kuitenkin onnistunut välttään sen painon nousun".. Vitut, ei lohduta!! Ja itseasiassa helvetin hyvä vaan ettei lohdutakkaan!! Mä olen kussut ihan kaiken, Epäonnistunut..

Mä niin toivon että muistaisin tän tunteen vielä huomennakin, en siksi että voisin ruoskia itseäni lisää, siitä kuinka epäonnistunut olen tässäkin. Vaan siksi että pystyisin käyttäämään tätä tunnetta vielä voimavaranani, noustakseni täältä paskasta ylös uudestaan..

Se alku on aina itsestä kiinni!

Eilinen oli aika rankka päivä.. viikonlopun uskaltautumisten taki mulla tuli se ahistus sata kertasena eilisenä päivänä. Mä tiedän etten ois saanu mitään syötyä sinä päivänä, jos mulla ei olis ollu poliklinikalla käyntiä. Söin sitä helvetin lounasta ihan liian kauan ja yritin vaan pidellä itkua..
Koko sen hiton päivän mun päässä soi todella vahvasti syömishäiriön ääni "mä en ois saanu nauttia, mä en ois saanu syödä, mä en saa olla onnelline"..

Se ääni sai mun päässä tuhottua sen oman hetkellisen onnellisuuden uskaltautumisesta. Tunsin vaan tunteen, että olin tehnyt jotain todella väärää jotain joka ei mulle kuulu. Helvetti, mä haluan niitä normaaleja asiota mutta miks se tuntuu siltä että oisin tehny jotain todella anteeksi antamatonta..
Harmittaa kun eilen oli eräs ihminen kertomassa meille kuinka itse selviytyi syömishäiriöstään, ja mä en muista mitään koska olin niin siinä omassa ahdistuksessa. Sen lisäks mun syömishäiriön ääni oikein kääntämällä käänti kaiken sen mitä hän kertoi meille, niin että mä olen ihan huono ihminen.. Siis mitä V*ttua oikeesti!!

Mutta eilinen on nyt eilinen ja tänään on uusi päivä ja uusi yritys..
Oon tässä taas jatkanut näitä omia pohdintoja asioista, ja miettinyt että jos mä haluan parantua mun täytyy myös oppia olemaan "itsekäs" joissain asioissa tai oikeastaan aika monessa.
Mun täytyy alkaa kuuntelemaan mun sisäistä ääntä enemmän, jonka seurauksena lähen pian matkalle pohtimaan näitä elämän peruskysymyksiä itseni kohdalla.

Jos nyt mentäis vuosi taaksepäin ja olisin silloin ajattellut lähteväni matkalla, sitä ei olisi ikinä tullut. Luultavasti olisin taas saanut kritiikkiä mun päätöksestä ja sen seurauksena se suunnitelma olisi heitetty suoraan roskikseen.
Palataan takas tähän hetkeen ja vastaavaan tilanteeseen.. Tiedättekö kyllä se kritiikki tottakai tuntuu pahalta, mutta suoranaisesti en enään välitä siitä mitä mieltä muut on mun päätöksistä tai tekemisistä. Se on oikeesti aika makeeta ja vapauttavaa, kun alkaa ymmärtämään ettei mun tarvi elää tätä elämää saadakseni muilta sitä hyväksyntää.
Ja tässäkin mä puhun vaan siitä terveestä itsekkyydestä!

Sen lisäks mun täytyy oppia keskittymään enemmän itteeni muiden auttamisen sijaan. Eikä tääkään tarkota sitä ettenkö mielelläni auttais muita ja tuun edelleenkin auttamaankin, mutta siinä sivussa mä en saa unohtaa itteeni!
Kieltämättä välillä on niin paljon helpompi sanoa mitä toisen pitäisi tehdä samassa tilanteessa kuin minä. Ja mua ärsyttää itsessäni suunnattoman paljon se, että oon tällähtekellä niin tekopyhä auttaja muille, kun en saa tehtyä itse sitä samaa mihin muita yritän tzempata.. Ja mä en halua olla sellainen, ja tiädän että mä en myöskään ole semmoinen.. Mä haluan olla tuki ja apu muillekkin mutta ensin mun täytyy auttaa itseäni ja saada itseni taas vahvemmille vesille!!

~Jokaisella meistä on lupa tuntea, olla terveesti itsekäs, hankkia apua & parantua..

Se kuulu jokaiselle ihmiselle, ja jokaine meistä on uniikki ja arvokas yksilö omana itsenään~

Uskaltautumisia..

Huh, tänään ei tuu varmaan hirveesti tekstiä mutta kuvia kyllä..
Mutta näin pika selostuksena.. Aamu alko "turva aamupalan" spontaanilla vaihtamisella hieman tuhdimpaan.. No joo ehkä mun piti aika paljon tzempata itteeni ennen sitä, mutta kuitenkin, tein sen!

Menin kahteentoista töihin ja suunnitelmissa oli työpäivän jälkeen metsästää "paha maa" leffa käsiin makuunista.. En mä kyllä löytänyt sitä, mutta vuokrasin kuitenkin pari leffaa & päädyin spontaanisti ostamaan irttiksiä! Mä en todellakaan muista montako vuotta siitä on kun oon viimeks ostanu niitä!! Muistan vaan sen, että haaveilin aina kun olin vielä hoidossa kokkolassa siitä päivästä kun ostaisin niitä irtokarkkeja ja söisin ne :D
Tänään se sit tapahtu!!

Ps: En oo kyllä varma oonko yhä fiiliksissä niistä irttiksistä 

vai löytyykö syy sokerihumalasta? :D

Kiireellinen Vapaapäivä

Vapaa päiväks mulla on ollut tänään yllättävän paljon menoa! Aamulla mä nukuin pitkään, koska takana oli kolme aikaista aamuherätystä. Ja yleensä mä tarvin tommosten päivien jälkeen edes sen yhden herätyskellottoman aamun.. 

Loppujenlopuks mä heräsin kyllä jo kasin jälkeen. Laitoin tv:n auki ja yritin syödä samalla jotain aamupalan tapaista kahvin lisäks. Parin tunnin loikoilun jälkeen mä lähdin hetkeks kaupungille kierteleen, ja tein jopa löytöjä!! Löysin Bikbokista shortsit jotka oli ihan täydelliset mun matkaa varten ja Ginatricotista takin.

Kahentoista jälkeen mun piti käydä vanhempieni luona syömässä ja sieltä mä oikeestaan lähin kotiin jossa ehin pyörähtämään vaan nopeeta. Olin nimittäin luvannut tolle naapurin miehelle, että mennään tänään yhessä koirapuistoon kun silläkin on ranskanbulldogi. Ehitiin oleen siellä tunti ja sieltä mun piti lähteä juoksujalkaa kotiin päin, ennenkun mun ystävä ehtii tulla hakemaan mua.

Ja huh tässä tuleekin sitten se päivän isoin haaste!! Meidän piti siis mennä kahville, mutta kello oli jo yli viis, eikä kaupungilla ollut enään kahvilat auki. No extemporee ilman mun varautumisia suunnitelmiin, mehän mentiin amarilloon kahville ja jälkiruualle! Siinä kun mentiin sinne mulla oli pieni päänsisäinen paniikki samalla, koska olin varautunut vaan juomaan sen kahvin. Jokatapauksessa halusin siitä paniikista huolimatta yrittää olla "normaali" ja päädyttiin ottaan jälkiruokana brownie pala jossa oli jätskii lisänä. Se oli mun eka kerta elämässä kun maistoin brownieta ja olihan se hyvää, en kiellä sitä. :)

Toki tää iltapäivä on ollut nyt vähän haastava, kiitos mun sh mörön.. Onneks mä en kuitenkaan ehtiny oleen kun tunnin yksin, enneen J:n tuloa. Mulla oli aluks kyllä hirveen vaivaantunut olo ja hääräsin siinä tressaantuneena kaikkee muka "kiireellistä". Kyllä mä siitä sitten rauhotuin istumaan sohvalle ja juttelemaan paremmin. Jouduin kyllä tzemppaan hirveesti, mutta ekaa kertaa elämässäni sain sanottuu toiselle osapuolelle että mikä sen käytöksessä oli sattunut mua. 

Normaalisti mä en oo ikinä pystyny sanomaan ääneen mitkä asia mua on loukannut tai sattunut toisen käytöksessä, vaan oon nielly ne ja vaiennu niistä. Siitä en oo kyllä varma ymmärsikö J mitä sanoin, mutta ainakin mulla on hiton hyvä fiilis että sain sanotuks ne asiat, enkä vaiennut taas.

Riskin otto ihmissuhhteessa

Menin tänään ihan aamusta kaheksaan poliklinikalle ja olin siellä kahteentoista asti. Sieltä mä menin aikalailla suoraan töihin. Mulla on siis ollut tosi pitkä päivä ja siltä se kyllä on tuntunutkin. En ois varmaan jaksanut tätä päivää, jos en tietäis että mulla on vapaapäivä tiedossa.

Tänään oli punnituspäivä, mulla on niitä sovitusti siis joka toinen viikko. Kysyin jälleen suuntaa antavaa kommenttia puntarin tuloksesta ja kommentti tuloksen suunnasta oli "voi voi"..

Ehkä sekunnin ajan män tunsin jotain sairasta onnistumista, mutta se tunne vaihtu nopeasti epätoivoon. Aloin tuntea enemmänkin pelkoa siitä että mun tzemppaus ei siltikään riittänyt siihen että suunta ois muuttunut

.

Jokatapauksessa mä oon ollut itestäni aika yllättynyt sen suhteen kuinka paljon oon saanut tässä parin viikon aikana puhuttuu omahoitaja keskusteluissa, mun ajatuksista rehellisesti. Ja se on sinäänsä jo iso voitto mulle. Me muuten katottiin tänään muiden potilaiden kanssa "napapiirin sankarit 2" ennen lounasta. Oli vähän vaikeuksia keskittyä ja pysyä juonessa mukana mutta onhan se Jussi Vatanen ihana! :D

Oon tänään funtsinut oikeestaan tosi paljon mitä teen huomisen suhteen, perunko J:n tapaamisen vai en. Mä en tosiaankaan tiädä miks mä menin keskiviikkona kysymään sen lauantain suunnitelmia ja ehdotin että se tulis Vaasaan käymään. Toisaalta mä haluisin nähdä J:n ja jutella, mutta taas toisaalta mua pelottaa ihan helvetisti jos satutan taas itteeni siinä. Meilä on kulunut "mykkäkouluu" nyt noin puolvuotta siitä kun viimeks puhuttiin. J ei silloin osannut vastata mun kysymykseen, mitä se oikein halus meidän suhteen.. Ja mä en kestänyt sitä tiedottomuutta, koska mulla oli alkanut jo oleemaan tunteita sitä kohtaan.

Jokatapauksessa mä nyt kuitenkin päätin sitten antaa mahdollisuuden huomiselle ja J:n näkemiselle. Suurimmat tunteet on kuitenkin onneks jo ehtiny laskee eikä mulla oikeestaan oo mitään odotuksiaakaan J:n suhteen. Huomennahan sen sitä paitsi näkee oliko se J:n näkeminen mulle hyvästä vai ei..

Taistellen mennään

Mä oon taas vähän vetäytynyt kaikesta ja miettinyt asioita. Toki välillä on vaikeeta edes yrittää miettiä mitään, kun sitä omaa pakkaa sekoittaa taas niin vahvasti se syömishäiriön ääni. Se ääni jolle ei koskaan mikään riitä teetpä niin tai näin..
Mä tiedän kyllä, että se vaatis multa taas niin helvetin moista vahvuutta & rohkeutta päästä täältä ylös. Ja tää kaikki mitä päässä käyn ympäri vuorokauden tuntuu vievän multa loputkin voimat. Toisaalta siihenhän tää syömishäiriö pyrkii, väsyttämään sut psyykkisesti ja fyysisesti niin ettei sulla oo enään voimia taistella vastaan ja se luovuttamine tuntuis oikeesti helpoimmalta vaihtoehdolta päästä "vapaaks".

Mutta jos mä kuuntelen sitä pientä ääntä, sitä joka ajelehtii koko ajan kauemmans mun luota. Mä en oo koskaan halunnut olla minkään suhteen se "luovuttaja".. Vaikka kieltämättä se ajatus on pyörinyt paljon mun mielessä tässä viimeaikoina..
Muistan kyllä että oon monesti ennenkin löytäny itseni tän saman kysymyksen ääreltä, "jaksanko enään taistella vai luovutanko". Nuoruudessa monesti kiusaamisen takia ja myöhemmin vaikeen masennuksen ja traumaattisten kokemusten jäljiltä. En tiedä mistä mutta jostain ihmeenkaupalla oon aina löytänyt viimehetkellä sen voiman taistella vielä kerran. Ja mä toivon ihan oikeesti että se voima löytyis nyt viimeistään siellä matkalla!

Mä en haluis, että mun paino tippuis tästä yhtään sen enempää kuin se on jo.. Silti mä pelkään taas sitä painon nousuakin. Mulla on vaan tällähetkellä se voima kadoksissa käydä tää taistelu jälleen kerran. Samalla se mun oma tahto ja järki hukkuu sinne syömishäiriön äänen taakse, joka huutaa mulle kuinka läski ja riittämätön mä olen..
Mutta mä oon yhä pysynyt siinä omassa lupauksessa että en vähennä tästä enään yhtään enempää.. Tää päivä on ollut taas aika vaikee, mutta sain kuitenkin illasta taisteltua ja kirittyä ne määrät mitä multa oli taas päivän aikana tippunut mun vähistä ruuista

Let that shit go

Voi taivas, mä en ole edes viittinyt kirjottaa tänne, kuinka paljon oon itkeny kuluneen viikon aikana. Todellakin liikaa, sen lisäksi että nää omat jaksamiset on niin vähissä..
Mä olisin valmis lähtemään pois täältä jo nyt!!
Lähipiirin ihmissuhteet on ollut nyt aika kinkkisiä. Tuntuu, että mitä ikinä teenkin mikään ei riitä.. Enkä mä sitä että mä tarvisin lähipiirin hyväksyntää väkisin. Olisi vaan mukava että munkin kanta yritettäisiin ymmärtää, Mutta kun ei niin ei.. Nää asiat on mennyt joka kerta hirveeks riitelyks  kun ollaan yritetty puhua.. Sen lisäks oon saanu osakseni hirveetä syyttelyä ja käytännössä mulle on kerrottu, että mä en mitään osaa..
Täytyy todeta että takana ei ole hirveen mieltä ylentävä viikko. Oon vaan paennut tätä kaikkee matkan suunnitteluun ja käytännössä mulla on tällähtekellä, aika lailla kaikki hoidettuna.
Enään pitäis käydä pyytämässä apteekista englanninkieliset reseptit, tulostettuna versiona.

~Onneks on Hertta & kaapista löytyy lakritsi teetä~

Say yes, to new adventures

Mä en vaan voi käsittää viäläkään, että mä oon ihan oikeesti lähdössä!!
Sain eilen siis tietää miten mun lomapäivät nyt loppujen lopuks sijottui. Ja seuraavaks mä olin jo hankkimassa lentolippuja..
Sen varmistus viestin tullessa mun sähköpostiin tuntu et mun sydän alkoi vaan hakkaamaan lujempaa ja lujempaa. Sen lisäks mun koko keho alko vaan tärisemään, kaikki on nyt todellakin niin konkreettista!

Tänään oon aina välillä säpsähtänyt siihen todellisuuteen, että siihen matkaan on vaan noin kuukausi. Mä myös laskeskelin tässä, että mun uuden passinkin pitäis ehtii tulla mulle ennen sitä matkaa, TOIVOTTAVASTI.. :D
Samalla musta kyllä tuntuu, että ikävöin jo valmiiks Herttaa. Ja sen lisäks mietin tällähetkellä, että ketä mä sitten rutistan siellä jos mä oon hajoomis pisteessä.
No jokatapauksessa sain tänään myös varattuu kolmelle ensimmäiselle yölle majapaikan, joten sitäkään ei tarvi nyt tressata.

Mun tärinänaama eiliseltä,

 lippujen oston jälkeen..

En haluaisi luovuttaa, mutta en tiedä löydänkö voimaa taistellakkaan

Mä olen niin poikki tästä taistelusta. Mulla oli tiistaina ravitsemusterapeutin aika jossa oli mukana myös mun hoitaja. Siellä todettiin edelleen mittausten menevän laskevaa suuntaa..
Toisaalta eipä se näillä mun ruokailulla ole ihme.. Mä lupasin kuitenkin yrittää edes saada sen vähän syötyä mitä tällä hetkellä yksin pystyn, ilman että vähennän siitä enään yhtään enempää.
Kuulostaa helpommalta, kuin on.

Oon yrittänyt tänään kynsin ja hampain saada edes sen vähän määrän suuhun. Ahdistus on ollu niin korkeella, että mä jopa rupesin itkemään töissä..
Tunnen itteni tällä hetkellä niin lihavaksi ja peilistä tuijottaa niin vääristynyt kuva kun vaan voi.. Vaikka ne todelliset faktat on kaukana tunteesta mun kehossa ja siitä mitä näen. Ja sehän tässä paskassa onkin niin ristiriitaista

~Jos se mitä mä tunnen tällä hetkellä omassa kehossa näkyis puntarissa, mulla ei varmasti olisi  mitään riskejä terveyden suhteen.. ~

Tajusin myö eilen, että mun passi vanhenee parin kuukauden päästä ja sillähän ei sitten matkusteta. Mä kävin ottamassa tänään uudet passikuvat ennen töihin menoo. Ne lähetettiin sieltä suoraan poliisilaitokselle ja mun tarvi vaan täyttää koneella hakupaperi.
Soitin aamulla myös terveyskeskukseen ja sain ajan huomiselle rokote seulantaan, jossa selvitetään tarviiko jotai rokotteista uusia tai ottaa mitään lisäksi.

Yöllisiä mietintöjä

Olin ihan pohjamudissa sen sunnuntain. Ja vaikka olin toivonut, että nukahtaisin sinä iltana ilman ajauksia jotka pyörisivät päässä, no arvatkaa vaan kävikö niin? Siellä ne tietenkin taas pyöri kuin karusellissä ja kello oli lähemmäs neljää kun sain unen päästä kiinni.
Ja siinä ajatustornadossa mä myös älysin muutaman asian jotka mun olis pitänyt aikoja sitten ymmärtää..

Mä en nyt tiedä miten mä tän pohjustaisin tänne, mutta yritetään.. Mä kärsin kaiken muun lisäksi myös mun läheis-riippuvuudesta, ja vihaan sitä puolta itsessäni. Se siis aiheuttaa välillä mun päässä ajatuksia ja tulkintoja siitä, että menetän ne rakkaimmat ihmiset tai tuun hylätyksi tai en oo riittävä mun läheisille.
Ja miks mä nyt pohjustan tätä, niin siksi että pystyisin kertomaan mitä mä sinä yönä  muun muassa ymmärsin.
Mä luin silloin yöllä, yhden vanhan viestin mulle todella rakkaalta ihmiseltä. Ja mä tajusin, että vaikka olin halunnut ymmärtää mun ystävän päätöksen erään asian suhteen, mä ymmärsin sen vasta oikeasti sinä yönä.

Mä tajusin, että oon kulkenu taas nää kaks kuukautta pelkästään mun "läheisriippuvaisten" ajatusten ja tulkintojen mukaan, joilla ei missään vaiheessa ole taaskaan ollut mitään todellista pohjaa. Mä en ole hallinnut mun läheisriippuvaisuuden aiheuttamia ajatuksia vaan ne on koko tän ajan hallinnut mua. Ja siinä samalla hajottanut mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Mä oon itelleni niin vihanen siitä että tajuun tän vasta nyt ja siitä että oon edes voinut ajatella jotain sellaista mulle todella rakkaasta ihmisestä..
Ja kun mä tunnen sen ihmisen ja sillä on yks kultaisimmista sydämmistä mitä tiedän! Se ihminen ei ole todellakaan jättämässä mua tai hylkäämässä mua. Todellisuudessa se ihminen välitti siinä silloisessa päätöksessään myös mun hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Kun mä tajusin tän, mulla oli helpottunut olo ja samalla niin vihainen olo itteeni kohtaan. Jokatapauksessa nyt pystyn taas laittamaan stoppia niille  ajatuksille ja tulkinnoille. Lopulta laitoin vielä pitkän viestin siitä kaikesta mitä mä olin tajunnut yön aikana ja pyysin anteeksi kaikkea sitä mitä edes olin ajatellut.

Vaikka mä olin  nukkunut tosi huonosti. Mulla oli aamulla tosi hyvä fiilis, kaikesta siitä mitä olin tajunnut yön aikana. Mua jopa hymyillytti aidosti pitkään aikaan. Oli kuin yks niistä isoista kivistä olisi pyörähtänyt pois mun päältä.
Loppuillasta mun mieli jälleen musteni ja mua ahdisti taas kaikki mahdollinen. Mutta onneksi niihin ei enään kuulunut mun läheisriippuvuuden aiheuttamat ajatukset..

Tarkempaa tietoa läheisriippuvuudesta

 löydät täältä

Taas kuljin varjoista puolta

Herättiin tänään vähän ennen kahdeksaa. Mä olin nukkunut tosi huonosti viime yön. Asiat vaan pyöri ja pyöri päässä, enkä saanut unenpäästä kiinni. Aamulla mulla oli kuitenkin vielä olo että mä selviin tästä päivästä. Yritin saada syötyä aamulla vähän enemmän ennen mun työvuoron alkua. Nyt illasta tosin tajuun etten oo syöny kyllä yhtään sen enempää kuin muinakaan päivinä. Selvisin jollain tasolla aamun ahdistuksista, yritin nukkua pahimman olo tilan ohi. Myöhemmin menin vielä parvekkeelle ottamaan "aurinkokylpyä" siinä toivossa, että oma mielikin saisi vähän valoa talteen.

Hertta nautti mun yllätykseksi vaikka oli kuuma

&

Mä yritin saada itelleni talteen kaiken auringovalon

Mulla alkoi siis 12 työvuoro & siinä vaiheessa kun mun piti tehdä lähtöä alkoi mua yhtäkkiä väsyttämään ihan hirveesti. No jokatapauksessa menin töihin, ja mua odotti jäätävä sotku liikkeessä.

Voitte kuvitella mun päässä menevän nauhan "Pitää, pitää ,pitäää". Mä luulin että olin selättänyt pahimman aamu ahdistuksen mutta turha toivo. Mun oli pakko saada liike siivottuu & en nyt tarkota sitä normaalia pakkoa joka kuuluu työtehtäviin. Tää lähti ihan käsistä.. Tuntu että omat ajatukset omassa sekasin olevassa pääköpassa nousi pintaan ja mun oli pakko saada äkkiä edes liike järjestykseen. Oli saatava tunne että jokin asia on edes järjestyksessä ja hallinnassa.

 Pääsin neljältä kotiin ja mulla oli yhä se ahdistava tunne. Yritin syödä jotain että saisin fyysistä olotilaani vähän vahvemmaksi ja kivun tunteen pois. Ahdistus nousi pintaan ja mun oli saatava äkkiä mun vanhemmat pois kodistani. Mun vanhemmat oli siis olleet seurana Hertalle sen ajan kun olin töissä.
Oli tarkoitus lähtee syömisen jälkeen pelaamaan koripalloa työkavereiden kanssa mutta se peruuntui. No tottakai mua rupes ahdistaan sekin, että olin syönyt turhaan. Mulla oli niin paha olla, ajatukset oli mustempia kuin piki, ahdisti, en kestänyt tunnetta vatsassa.. Lamaannuin sohvalle, hertta aisti mun pahanolon ja änki kiinni iholle makaamaan mun viereen.

Kahden tunnin päästä sain potkittua itteni ylös ja käytiin ulkona. Tälläkertaa se auringonvalokaan ei auttanut ja oon ollu koko illan jossain todella pimeessä ja toivottomassa ajatuksen tasolla..
Nyt toivon että ajatukset antaa mulle rauhan tänä yönä ja huominen olisi hieman helpompi elää.

Pilvet liikkuu, minä en

Mites tää mun päivä on mennytkään..
Ensinnäkin nukuin pommiin!! Kello oli kymmenen yli yhdeksän, kun mä heräsin ja mun työvuoro alkaisi puolelta.Voitte arvata kuinka äkkilähtö mulle tuli.
Sängystä ylös, hertalle ruoka, ekat vaatteet mitkä käteen tulee, eilisillä hiuksilla ja kaasu pohjaan.
Onneks mä kuitenkin loppujen lopuksi ehdin töihin ja sain juoda siellä aamukahvitkin.

Työpäivä meni  nopeeta, mutta huomasin käyväni todella ylikierroksilla ja itseasiassa mulle huomautettiinkin siitä. Äiti oli ottanut Hertan niiden luo, josta työpäivän jälkeen kävin hakemassa sen kotiin.
Kotiin päästyä mua alkoi ahistaa ja mun ajatukset musteni taas. Mä yritin ensin nukkua niiden ohi, tuntu et lamaannuin ihan kokonaan. Kello oli vasta viisi ja musta jo tuntui etten ehkä nouse koko loppuillasta ylös täältä.

Sain palautettua itseni hetkeksi tähän hetkeen ja tajusin, että mun pitäisi viedä Hertta uloskin. Tuntu et vaati hirveen ponnistuksen päästä ylös, mutta mä pääsin! Ulkona paisto aurinko ja me mentiin kävelemään pitkin rantoja. Ja jollain ihmeen kaupalla se auringon valo sai mulle edes hetkellisen hyvän olon ja mä oikeesti hymyilin. Oisin voinut olla siinä hetkessä ikuisuuden.

Kun me tultiin takas kotiin keitin kahvia ja rupesin lukemaan..

Tiiättekö tää on niin koukuttava kirja vaikka vasta oon alotellut tätä :)

& Hertta alko kuorsaamaan tietenkin..

Ei mennyt tääkään nyt ihan putkeen..

Oottelin tässä samalla kun kirjotin että tv:stä alkais -Vettä Elefanteille- leffa..
Heh, nyt kyllä huomaan että toi alku on menny multa ihan ohi :D
Jokatapauksessa mielialojen suhteen tää loppu ilta on mennyt paremmin, peukut sille!!
Mutta ruokailuista mun on ees turha mainita tältäpäivältä mitään..

Mietteitä

Olin tänään aamupäivän poliklinikalla 8-12 asti. Juteltiin aika paljon tästä mun väliaikaisesta maastakatoamis suunnitelmasta. En onneks saanut täyttä tuomiota suunnitelmalleni ja mun omahoitaja ymmärsi munkin kannan tässä. Toki meistä kummatkin tiedosti ne riskitkin mun kohdalla. Mun pitää vielä kuitenkin puhua tästä mun terapeutin ja lääkärin kanssa, ja kuunnella heidän kantansa. Toivottavasti voisin kohta ostaa ne lentoliputkin!!

Mitä enemmän mä oon nyt miettiny sitä matkaa, sitä vakuuttuneempi oon että se on ainut oikea vaihtoehto. Ja mitä pikemmin pääsen lähtemään sen parempi. Mun oma motivaatio terveyden suhteen on ollut hukassa jo jonkun aikaa ja oon pikemminkin ollut valmis luovuttamaan kaiken suhteen. Oon tajunnu, että en koskaan löytänyt sitä syytä itsestäni tervehtymiseen vaan laitoin sen muiden ihmisten varaan siirtyessäni Syömishäiriöklinikalta takaisin Vaasaan. Ja nytkun miettii, ei se loppupeleissä ole hirveen hyvin toiminut. Mä tein helvetin väärin siinä, mutta oli helpompi laittaa se muihin ihmisiin kuin ettii itestä se syy elää & tulla terveeksi.
Mä oon nyt siis heittänyt mun viimesen toivon rippeeni tähän matkaan ja siihen että löytäisin edes pienen syyn MINUSTA ITSESTÄNI siihen miksi mun täytyisi jaksaa taistella luovuttamisen sijaan.
"Luovuttaminen" on muuten aika helvetin hirvee sana edes sanoo ääneen läheisille ja hoitohenkilökunnalle..

Hirmunen pusu hyökkäys..

Tuntu vähän siltä, 

että joku muukin ois halunnu..

Aamupäivän ajatuksia

Eilen mulla oli terapia ja itkin varmaan taas viikon kyyneleet siellä. Siitä huolimatta vaikka istunnon aikana lähinnä itken ja puran ulos kaiken mun "pikimustistista" ajatuksista,  mulla on jokasen istunnon jälkeen hieman helpompi hengittää. Yksi parhaimmista asioista terapian lisäks oli että mun omahoitaja on palannut vihdoin takas 5 kuukauden jälkeen. Mulla on helpottunut olo, mun omahoitaja tietää missä mennään ja vaikka mä oon välillä luovuttamassa kaiken suhteen tiedän, että mun omahoitaja ei oo luovuttaas mun suhteen.

Mä oon tässä ootellu lomalistoja töistä. Ja miettinyt mitä mä tekisin. Oon pyöritelly sitä perus ajatusta, että lähtisin Helsinkii..
Mutta tänään mä tiedän mitä mun täytyy tehdä! En oo siis menossa Helsinkiin, sillä sinne mä voisin koska tahansa lähteä tuulettumaa. Mulla on tällähetkellä sellanen olo, että mun pitää tehdä jonkun sorttinen "etsin itseeni" matka, kauas pois Suomesta.
Löytää ne omat siivet jotka kantaa, ja ennen kaikke saada se tunne että mä pärjään yksin täysin vieraassaakin maassa.

Tiedättekö vähän niinkuin löytää kuka mä oikeesti olen. Koska tällähetkellä musta tuntuu että tää helvetin sairaus täyttää mun pään enkä mä nää edes sitä tulevaisuutta. Musta tuntuu, että oon kadottanu sen toivon päästä terveeksi vaikka haluaisin.. Oon kai jollain tasolla luovuttanut..
Mä toivon että samalla reissulla kun lähden etsiin itteeni mä löytäisin niitä syitä jatkaa tätä taisteluu sitä terveyttä kohtaan.

Mä oon aina jollain tasolla pelännyt lähtee yksin reissuun, vaikka oon aina haaveillut matkustamisesta. Oonhan mä toki Suomessa yksin matkustellut, mutta ulkomailla mä en oo koskaan.ollut yksin. Aattelen aina että sittenkun mulla on joku joka lähtee mun kanssa.
Mutta mä luulen että mun täytyy tehdä tää nyt yksin ja sen jälkeen voin matkustaa taas kavereiden kanssa.

Pieni pala iloa pimeyteen

Mulla piti olla vapaapäivä tänään, mutta meillä oli töissä sairastapaus joten lupauduin tulemaan iltavuoroon. Asiakkaita oli tosi vähän, mutta onneks mulla riitti hommaa. Mä tuurasin meiän somistajaa.

Voitte kuvitella kuinka ilonen ja onnellinen mä olin sen pienen hetken, kun sain keskittää kaikki ajatukset visuaalisuuteen ja seinien rakentamiseen. Oon kyllä ennenkin tehny meillä somistajan hommia aina kun on mahdollisuus tuurata meiän "päävisua".

Ja tää on yks niistä mun unelmista, mitä mä vielä joskus haluan työkseni tehdä! Tällähetkellä tosin oon vähänniinkuin "oppipoikana"  :)

"onnellisuus on Somistaa" :)

Lisäksi mun Savannin tilaus saapui

 & nyt vaan pitäis oottaa, että nuo rusto lävistykset paranis

Mä kyllä reipas tänään oon, vaikka melkein luovutan jo

Epätoivoisena laitoin juuri toivoni appelsiiniin.. Ja mä toivoin, että tää keltainen hedelmä saisi edes mun ajatusmaailman yhtään valoisemmaksi..
Ei saanut.

Kyllä mä jaksan töissä hymyillä, ja piiloottaa koko maailmalta mun pahan olon. Ei se ole ongelma. Siellä mä saan olla edes hetken omaa pääkoppaa ja ajatuksia paossa.
Sosiaalisessa mediassa tää on ehkä ainut paikka jossa voin olla rehellinen. Rehellinen siitä, ettei mene hyvin, etten oo tällä hetkellä misäänn balanssissa tai tasapainossa.

Muissa sosiaalisissa medioissa sitä jotenkin automaattisesti muodostaa kulissin, että "kaikki on hyvin" & tietenkin tää perus "fuck you eatingdisorder". Sitä valitsee ja laittaa ne kuvat mm. instagram tiliinsä joihin voisi heti liittää perään kyseiset tekstit. Enkä tarkoita etteikö niitäkin hetkiä aidosti ole, ja onneksi on! Mä tarkoitan nyt vain sitä että harvoin sitä tulee laitettua niitä kuvia itkuisesta naamasta tai tyhjästä lautasesta teksteillä "en jaksa enään taistella" tai "Tänään syömishäiriöni voitti jälleen minut"..

Mulla ei ole instagtramissa muita tilejä kuin omalla nimellä. Ei sellaista salaista, keksityllä nimellä jossa voisin rehellisesti avautua näistä asioista. Ja varmasti jos olisin sellaisen tehnyt jo, avautuisin siellä varmaankiin samanlailla. Jokatapauksessa mulla on tämä, jonne voin kirjoittaa rehellisesti omista ajatuksistani ja voinnistani.

Jokainen syömishäiriötä sairastava tietää varmaankiin joltain omalta ajalta näitä ristiriitaisia ajatuksia vähän kaikkien asioiden suhteen. Niinkuin esimerkiksi sekin, että toisaalta toivoisi kaikkien näkevän sen rakennetun "kaikki on hyvin" kulissin läpi ja taas toisaalta toivoisi ettei kukaan näkisi totuutta.
Mutta mä en halua satuttaa mun vanhempia tai läheisiä enään toista kertaa tämänhetkisellä tilanteella.
En nyt tiedä, saatteko kiinni siitä mitä yritän sanoa..

Sehän kuitenkin on totuus että myös lähipiiri kärsii siitä kun läheinen sairastaa. Ja mä en haluis tuottaa totuudella sitä tuskan määrää uudestaan mun vanhemmille tai läheisille.
Tai ehkä se totuus ei olisi niin paha silloin jos rehellisesti voisin sanoa samalla että mulla on se motivaatio ja jaksaminen nousta täältä ylös uudestaan ja uudestaan.
Kyllä mä haluan niitä normaaleja asioita niinkuin nauttia syömisestä ilman sh-ääntä ja sitä että voisin joskus olla oikeasti tyytyväinen itseeni ilman laihduttamista ja itseni ruoskimistani.

Tällä hetkellä vaan tuntuu että jalkaan on kiinnitetty ankkuri jonka mukana mut on heitetty syvään mereen, jonne mä nyt hitaasti uppoan. Ja enkä pysty nyt näkemään sitä toivoa selviytymisestä, koska mulla ei ole voimia yrittää uida vastaan.

Oikeasti olin ylpeä siitä, että sain tehtyä lämpöisen ruuan sinä päivänä..

 Se suoriutuminen ei vaan riitä kahden tai kolmen viikoin välein

 Vaikka hetkellisesti onnistuu potkaisemaan

 syömishäiriötään perseelle 

ja samalla kun ne loput päivän ruuista ei mee niinkuin pitäis

tai ollenkaan..

Olin sitten onnistunut ottamaan tänään vahingossa kuvan,

 samalla kun muodostin rekille asukokonaisuutta.. :D

Hertta on se joka jarruttaa mua niinä hetkinä

 kun ajatus on "etten jaksa enään elää"

Mä en vaan haluu, että Hertta joutuisi kärsimään mun päätöksestä elämäni suhteen

//Mun oli tarkoutus kirjoittaa ja kertoa tänään muista asioita, mutta nyt tuli äkillinen tarve saada kaikki ne ajatukset ulos..
No jokatapauksessa, mä kirjoitan huomenna tai kuitenkin lähipäivinä niistä muista asioista tänne