Aamupäivän ajatuksia

Eilen mulla oli terapia ja itkin varmaan taas viikon kyyneleet siellä. Siitä huolimatta vaikka istunnon aikana lähinnä itken ja puran ulos kaiken mun "pikimustistista" ajatuksista,  mulla on jokasen istunnon jälkeen hieman helpompi hengittää. Yksi parhaimmista asioista terapian lisäks oli että mun omahoitaja on palannut vihdoin takas 5 kuukauden jälkeen. Mulla on helpottunut olo, mun omahoitaja tietää missä mennään ja vaikka mä oon välillä luovuttamassa kaiken suhteen tiedän, että mun omahoitaja ei oo luovuttaas mun suhteen.

Mä oon tässä ootellu lomalistoja töistä. Ja miettinyt mitä mä tekisin. Oon pyöritelly sitä perus ajatusta, että lähtisin Helsinkii..
Mutta tänään mä tiedän mitä mun täytyy tehdä! En oo siis menossa Helsinkiin, sillä sinne mä voisin koska tahansa lähteä tuulettumaa. Mulla on tällähetkellä sellanen olo, että mun pitää tehdä jonkun sorttinen "etsin itseeni" matka, kauas pois Suomesta.
Löytää ne omat siivet jotka kantaa, ja ennen kaikke saada se tunne että mä pärjään yksin täysin vieraassaakin maassa.

Tiedättekö vähän niinkuin löytää kuka mä oikeesti olen. Koska tällähetkellä musta tuntuu että tää helvetin sairaus täyttää mun pään enkä mä nää edes sitä tulevaisuutta. Musta tuntuu, että oon kadottanu sen toivon päästä terveeksi vaikka haluaisin.. Oon kai jollain tasolla luovuttanut..
Mä toivon että samalla reissulla kun lähden etsiin itteeni mä löytäisin niitä syitä jatkaa tätä taisteluu sitä terveyttä kohtaan.

Mä oon aina jollain tasolla pelännyt lähtee yksin reissuun, vaikka oon aina haaveillut matkustamisesta. Oonhan mä toki Suomessa yksin matkustellut, mutta ulkomailla mä en oo koskaan.ollut yksin. Aattelen aina että sittenkun mulla on joku joka lähtee mun kanssa.
Mutta mä luulen että mun täytyy tehdä tää nyt yksin ja sen jälkeen voin matkustaa taas kavereiden kanssa.