Tiistain kuulumisia

Tälläviikolla mun olisi pitäny olla sovitusti eilen ja tänään klinikalla 9-16, mutta mun sijais omahoitaja oli kipeenä ja sain siis tiistai aamuna soiton tästä. Samalla mulle kerrottiin, että sinä päivänä ei ollu tarpeeks hoitajia niin että jos voisin olla tulematta ollenkaan..
Voitte kuvitella mun ilmeen puhelimen toisessa päässä, kun siinä samalla "sh"-puoli hyppi tasajalkaa helpotuksesta ja minä panikoin kuinka saan sujumaan syömiset.

Yritin vaan tiistain pitää itteni kiireisenä ja kävin muuten ottamassa pari uutta lävistystä korvan rusto osaan. En kyllä viitsi nyt vielä ottaa kuvaa tänne niistä, koska mulla on tällähetkellä mustelma korvassa lävistysten kohdalla.. :D
En tiedä oliko se sitten se auringon paiste ulkona vai se että mulla oli aamulla terapia jossa sain taas vähän purkaa ajatuksia ulos.. Jokatapauksessa tuntui että oli edes vähän helpompi hengittää. Rohkaistuin jopa käymään välipalalla kaupungilla ja söin elämäni parhaimman suklaakakun! Jos ei After Eight suklaakakkua saa laskea, hehheh..

Tosin tää päivä on nyt sit ollu triplasti haastavampi ja syömishäiriön ääni on ollu aika vahvasti äänessä. Varsinkin kun eilen onnistuin olemaan halailematta vessanpönttöä..

Totaali purkautuminen tästä päivästä..

Oltiin käymässä tänään Kuortaneella mun isän äidin luona. Yleensä vältän sinne menemistä kuin ruttoa. Jos porukka on menossa keksin aina jotain että mulla on töitä tai muuta menoa. Siellä käyminen on mulle vaan niin hirveen raskasta. No jokatapauksessa nyt oli pääsiäinen ja mun isovelikin oli tullut kuopiosta vaasaan käymään. Lisäksi kaupat on kiinni pääsiäispyhät joten en nyt voinut oikein perustella että mulla olisi töitä.

En edes osaa kutsua mun isän äitiä mummiksi. Enkä toisaalta kyllä oo koskaan osannutkaan, mulla on tosi vaikeat välit siihen. Lopullisia niittejä oli varmaan noin  6 vuotta sitten, kun mentiin joulun jälkeen käymään siellä. Mulla oli silloin ollut taas paljon tasasempi jakso oman syömishäiriön kanssa. Olin normaalipainossa ja hieman turvonnut joulun pyhien jälkeen, mikä on varmaan kaikille täysin normaalia jouluruokien ja herkkujen jäljiltä.
Sinä samana päivänä sain kuulla kolme helvetin kertaa huomautuksen "Liisa on vähän lihonnut".. Ensimmäinen huomautus tuli isän äidiltä, seuraavaksi isän veljeltä ja loppumatkalla kotiin vielä omalta isältä. Mieli ei enään kestänyt sitä arvostelua ja "rakas" syömishäiriö astui taas kehiin.

Sitä sitten jatkuikin siihen asti kunnes 2014 vuonna jouduin pakolla osastohoitoon. Ja sieltä mut sitten lähetettiin kokkolaan yksityiselle Syömishäiriöklinikalle. 2015 vuonna tammmikuun alussa, mulle ei enään suostuttu antamaan maksusitoomusta, sillä vaasaan oltiin avaamassa syömishäiriö poliklinikka. 8-20 hoito Syömishäiriöklinikalla siirtyi siis 8-16 hoitoon poliklinikalle jota oli tarjolla vain arkipäiville..

Nyt taas eksyin vähän aiheesta, mutta oli pakko tulla purkamaan tänne fiiliksiä, kun nyt vihdoinkin oon päässy takas kotiin. Lisäksi musta tuntuu vaan niin turhalta käydä siellä, kun ei mun isän äiti koskaaan puhu tai kysy multa mitään. Käytännössä se menee niin, että istun ja oon hiljaa sen ajan kun isä, isän äiti ja veljet puhuva negatiivisesti siitä kuinka kaikki on paskaa. "Kaupunkilaiset ovat tyhmiä ja paskoja ja maahanmuuttajat on kaiken pahan alku" jne. Ja tiedättekö mä vihaan yleistämistä!

Ja sitten kun itse kärsii vaikeasta masennuksesta syömishäiriön lisänä niin toi ilmapiiri on vaaan omalle mielelle niin raskas. Sen lisäksi että sinne mentäessä muistaa ne kaikki arvostelevat kommentit omasta kropasta. Jotka itseasiassa on niitä ainuita kommentteja joita isän äiti on mulle joskus harvoin erehtynyt sanomaan.

Luojan kiitos Hertta oli mukana, koska en ois selvinnyt tästä päivästä muuten!

Illanvietossa..

Meillä oli eilen työporukan kanssa tarkotus mennä illalla syömään ja juomaan. Mä pelkäsin etten pysty pitämään hauskaa kun stressaan sitä ruokailua ja sitä sen jälkeistä tunnetta vatsassa.
Mä en ollut uskaltanut syödä koko päivänä oikeastaan mitään. Olin ollut aamuvuorossa töissä ja sen jälkeen vienyt Hertan äidille hoitoon yöksi. Kotiin tultuani yritin vain saada meikkien avulla itsestäni "elävän ihmisen" näköisen.

Nähtiin yhdeksän aikaan Amarillossa työporukan kanssa ja tilattiin syötävää. Mä yritin hokee itekseni, että mä voin syödä tän annoksen kokonaan, koska en oo syöny oikeastaan mitään. Olin  ajatellut, että jos en syö iltaa ennen, mulla ois pienempi riski siihen etten kompensois..

Väärin luulin ja syömishäiriö vei mua loppu illan 100-0. Mä en kestänyt sitä tunnetta vatsassa ja niitä syömishäiriön ajatuksia päässä. Mä olin kyllä päättänyt, että lopettaisin tän oksentelun, mutta pieleen meni. Oksentelin koko loppu illan aina tilaisuuden tullen, samalla kun esitin muille että pystyn olemaan kuin normaali ihminen.

Ei ole varmaan ihme, että tänään olo on ollut kuin kuolleella. Sain itteni ylös sängystä vasta puoli neljän aikaan iltapäivästä. Eikä ne ruokailutkaan oo todellakaan mennyt putkeen tänäänkään.

Hajalla..

Suurimmaksi osaksi tällä viikolla musta on tuntunut siltä, etten pysy enään kärryillä mun mielialoissa tai missään muussakaan. Saattaa olla hetkiä jolloin oon kunnon tzemppi päällä. Ja hetkessä oon sitten taas siinä pistees että, itken vaan ja ajattelen että mä en oo sen paremman elämän arvonen. On myös hetkiä jolloin oon täysin varma siitä, että kaikilla olisi elämä varmasti parempaa jos mua ei olis..

Mä oon ollut tosi väsynyt. Oon löytäny pari kertaa tällä viikolla itteni aamulla sohvalta, ja mulla ei oo hajuakaan koska oon siihen nukahtanut. Huomaan, että mun kontrolloinnin tarve on kasvanut töissä järjestyksen suhteen. Siivoon ja järjestelen siellä ihan hulluna, koska tuntuu että on pakko saada jotain edes järjestykseen kun omaa pääkoppaa en vaan saa..

Keskiviikkona oli niin hieno sää, että lähdin illalla juoksemaan tunnin lenkin. Hertta oli tietenkin mukana, koska mä en voi vielä lähteä yksin. Mä en nimittäin osaa jarruttaa itseeni vielä ollenkaan ja sen seurauksesta juoksisin taas niin kauan, että oksentaisin kaiken ulos.
Tosin nyt mulla on ollut lihakset keskiviikon lenkin jäljiltä tosi kipeenä ja oon ollut vähän kankeena.

I wake up and act like nothing's wrong

Hengissä yhä!! Oon ollu vaan niin poikki! alkuviikon olin koko päiviä klinikalla ja loput viispäivää oon ollu töissä. Sen lisäks oon ihan hulluna siivoillu, vieny kirpparille tavaraa ja koonnu ikean kalusteita. Ja kaiken tän kruunuksi onnistuin rikkoon mun iphone näytön töissä..
En tosiaan tiedä miten tuun pärjään pari päivää ilman puhelinta, sitten kun lähetän sen huoltoon.

Netflixissä O.C jaksot on toiminut välillä mun ajatusten pakopaikkana. Vaikka oon mokannu ja onnistunut tekeen jotain semmosta mihin mun ei ois koskaan pitänyt ryhtyy.

Tällä hetkellä ainut mitä tykkään itessäni kattoo

 on mun käsi josta uusin tatuointi löytyy

En malta odottaa!!

Menin perjantaina yhteen töihin, ja kävin sitä ennen yhdessä vakio tatuointiliikkeessä varaamassa aikaa. Ylläri sain ajan jo maanantaiksi. Olin varautunut että joudun odottamaan 2-4 viikkoa, mutta empä joutunutkaan. Oon niin innoissani!
Lisäksi mulla on ollut nyt joku sisustusinspiraatio päällä! Tilasin ikeasta uudet parveke kalusteet, niin että saan heivata vanhat pois.

En tiedä, ehkä uus sisustettu kämppä vois auttaa mua löytämään sen motivaation hoidon suhteen takas? Pakko miettiä ees jotain, jolla pääsis taas läpi näiden harmaiden kivien. Ja arvatkaa, mitä mulla on tullu jo 600 euroo voittoo, mun kirppispöydältä! Välillä on niin terapeuttista saada kaikki pois nurkista. Niin, että voi ostaa uutta, heh..

Mulla jouduttiin hoitoneuvottelun jälkeen alottaan lääkitys uudelleen pienemmillä annoksilla. Eli oon nyt vähän pirteempi mieleltä. Alku oli vaikeeta, koska mun mieli oli ajatuksilta mustunut niin paljon että koin tekeväni väärin kun otin lääkkeet. Päässä meni vaan raita "oot epäonnistuja & luovuttaja".
Yritin melkein suoraan oksentaa ne ulos.
Mutta onneks tää tilanne on vähän rauhottunut ja mielikin on tällähetkellä tasaisempi.

En malta oottaa, että saan nää mun parvekkeelle!

Hetkiä

Oon ollut tänään vähän tasasemmalla mielellä. Ainakin siinä mieles etten oo haaveillu omasta kuolemasta. Eilen potkin itteeni ja sain rahdattuu itteni kauppaan. Niin, että sieltä kaapista löytyy nyt muutakin kun porkkanat ja näkkärin levite.

Mulla oli eilen hoitoneuvottelu, ne on aina niin ahdistavia. Kahden vuoden hoitoputken aikana en oo vieläkään tottunut niihin. Meen edelleen siihen tilaan, että vaikenen enkä osaa puhua ja koen tunnetasolla, että kaikki on mua vastaan tai hylkäämässä.
Kaikista vaivaannuttavinta oli kuitenkin kun multa kysyttiin miksi mun pitää rangaista itseäni. En halua selittää sitä sen enempää mutta tiedän etten ansaitse armahdusta.

Raiskaus ilta, seinille lentäminen, sanat; "kuitenkin haluat" ja "sun ei kuulukkaan ansaita mitään hyvää".. Päihteiden väärinkäyttö ja oman arvon menettäminen miesten suhteen, alistuminen... Uskonto joka eheytti ensin ja tuhosi mut jälkeenpäin.. Nää asiat menneisyydestä kummittelee mun päässä taas ja romuttaa mut.. Tiedän kyllä, jos ottaisin lääkkeeni saisin itseni turrutettua näille muistoille. Sehän onnistui jo kerran, mutta jokin pohjaton viha itteeni kohtaa sanoo että mun pitää kärsiä noiden muistojen takia, koska en ansaitse mitään parempaa, oon tuomittu..

Tässä mun tekstissä ei ole tänään selvästikkään mitään järkeä, aloitan paremmasta ja päädyn menneisyyden asioihin. Mun pitäis yrittää huomenna jaksaa käydä keskussairaalalla EKG:ssä ja verikokeissa. Tai niistä ne tulokset pitäis olla lääkärille ens keskiviikkona. Onneks lääkäri on kuitenkin sama joka oli ja on yhä syömishäiriöklinikallakin.

Jotain positiivistä tältä päivältä! Mun isovanhemmat oli tullu Itäsuomesta käymään mun vanhempien luona & äiti teki iltapalaks pannukakkua. Ja mä uskaltauduin vaihtaa sen oman turvailtapalan pannarin palaseen jätskin kera. Oli kuulkaas hyvää!!

 Ps: Fuck you ED

"Try to take your fucking medicine"

Mä oon ollut niin poikki tän alkuviikon. Maanantaina olin aamun päivä klinikalla ja siitä sitten iltavuoroon. Omien lääkkeiden laiminlyönti ja omasta tilasta johtuen mulla on ollut tänään ja eilen ihan hirveitä muljahduksia sydämmessä ja kaikki pyörii koko ajan silmissä, pyörryttää. Tuntuu että koko kroppa pettää ja mä taistelen että pysyn tolkuissa ja pystyssä.

Varmaan tilannetta helpottais, kun saisin ees sen verran taisteltuu itteni kanssa, että ottaisin ne lääkkeet. Mutta miks musta tuntuu etten ansaitse niitä lääkkeitä. Taistelen hoitoa vastaan vaikka pelkään että ne luovuttaa ja jättää mut yksin. Tuntuu että oon liian iso ansaitakseni edes hoitoa tai apua.

Olin tänään neljään asti päiväklinikalla. Mun mielialat heitti kokoajan volttia päässä naurusta ahistukseen. Sitten kun olin vessas vähän pidempään niin mun perään aletaan huuteleen, että mun pitää antaa autonavaimet pois..
Ja mitäköhän helvettiä mä autonavaimilla ittelleni tekisin? Jos mä olisin aikonut vahingoittaa itseeni niin, tekisinkö mä sen jollain autonavaimella?
Ja ne autonavaimet oli mulla sen takia kun menin hakemaan autosta vessakäynnin jälkeen yhden jutun.

Mun pitäis kai jaksaa saada itteni vielä tän illan aikan sinne päivystävään apteekkiin. Niin että mulla edes olis kotona kaikki maholliset lääkkeet joita mun pitäis päivittäin syödä. Ja potkia itteeni ottamaan ne lääkkeet. Meen taas niin ääripäästä ääripäähän.
Tänäänkin kun pääsin päiväklinikalta lähtemään, mulla tuli kiire ulos. Tuntu etten saanut enään happee. Eikä muhun saanut enään mitään kontaktiakaan. Ja kun mä pääsin autoon kaasutin ja ajattelin hetken, että ihan sama vaikka ajaisin ojaan, en jaksa välittää enään.