Mulla oli eilen hoitoneuvottelu, ne on aina niin ahdistavia. Kahden vuoden hoitoputken aikana en oo vieläkään tottunut niihin. Meen edelleen siihen tilaan, että vaikenen enkä osaa puhua ja koen tunnetasolla, että kaikki on mua vastaan tai hylkäämässä.
Kaikista vaivaannuttavinta oli kuitenkin kun multa kysyttiin miksi mun pitää rangaista itseäni. En halua selittää sitä sen enempää mutta tiedän etten ansaitse armahdusta.
Raiskaus ilta, seinille lentäminen, sanat; "kuitenkin haluat" ja "sun ei kuulukkaan ansaita mitään hyvää".. Päihteiden väärinkäyttö ja oman arvon menettäminen miesten suhteen, alistuminen... Uskonto joka eheytti ensin ja tuhosi mut jälkeenpäin.. Nää asiat menneisyydestä kummittelee mun päässä taas ja romuttaa mut.. Tiedän kyllä, jos ottaisin lääkkeeni saisin itseni turrutettua näille muistoille. Sehän onnistui jo kerran, mutta jokin pohjaton viha itteeni kohtaa sanoo että mun pitää kärsiä noiden muistojen takia, koska en ansaitse mitään parempaa, oon tuomittu..
Tässä mun tekstissä ei ole tänään selvästikkään mitään järkeä, aloitan paremmasta ja päädyn menneisyyden asioihin. Mun pitäis yrittää huomenna jaksaa käydä keskussairaalalla EKG:ssä ja verikokeissa. Tai niistä ne tulokset pitäis olla lääkärille ens keskiviikkona. Onneks lääkäri on kuitenkin sama joka oli ja on yhä syömishäiriöklinikallakin.
Jotain positiivistä tältä päivältä! Mun isovanhemmat oli tullu Itäsuomesta käymään mun vanhempien luona & äiti teki iltapalaks pannukakkua. Ja mä uskaltauduin vaihtaa sen oman turvailtapalan pannarin palaseen jätskin kera. Oli kuulkaas hyvää!!
Ps: Fuck you ED
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti