Askel askeleelta

Mulla on ollut tänään kaivattu vapaapäivä. Enkä meinannu päästä edes sängystä ylös. Kirppis aukes tänään yhentoista aikoihin, niin vein sinne lisää vaatteita. Lisäks niitä lasten vaatteita, joita oon pahimmillani ollessa käyttäny. Tosin näyttivät ne housut edelleen mahtuvan, painon laskun takia.

Kävin äitin luona syömässä lounaan, jouduin kyllä taas psyykkaamaan itseeni paljon, että selvisin siitä. Sitten mä lähdin Hertan kans takas kotiin kaupan kautta. Ostin taas vaihteeks suklaata,
josta uskalsin jopa ottaa 50g ja laittaa suuhun. Toki Päivällinen jäi sit välistä, ei hyvä.
Iltapalaks vedin perinteiset pari näkkäriä ja kulhollisen marjoja.

Tänään on ollut niin hieno sää. Aurinko paisto pakkas säässä. Me käytiin tänään Hertan kanssa ulkoilees meren jäällä, jonne oli tehty latu. Toki mä jouduin taas mennä ulos michelin-ukkona, kiitos kylmyyden kehossa. Mielialat on ollut aamupäivän suhkot ok, ei nyt mikään paras muttei ihan ääripäästä. Toki nyt illasta on sit ahistanu taas nää määrät mitä oon päivän aikana syönyt.

Mä meen huomenna taas päiväklinikalle siin puoli yhentoista aikaan, sitä ennen mulla on terapia Sen jälkeen oon vaan päiväklinikalla siihen asti, että mun iltavuoro töissä alkaa.

Lauantain kuulumisia

Herättiin tänään joskus puoli kahdeksan aikaan. Yön aikana oli sit taas satanu lunta, tuntu, että Hertta uppos sinne lumeen kun vein sen ulos. Aamulla sain jopa aikaseks otettuu puolet mun mielialalääkkeistä. Levättiin aamukahvin jälkeen vielä vähän aikaa sohvalla..

Mun piti kahteentoista töihin, oli pakko hakee suklaata että jaksaisin. Saampahan ainakin sillä vähän kirittyä energia määriä, vaikka en mä siltikään pääse edes niihin minimeihin. Mä olin töissä ihmeen ilonen tänään, kävin kai vähän ylikierroksilla. Johtuko sitten siitä, että olin saanut edes osan lääkkeistä tänään otettuu vai auringosta ulkona.

Eksyksissä, mutta ei luovuttamassa

Tää viikko on menny multa niin ohi. Oon ollu joka päivä töissä, hoidossa tai kummassakin saman päivän aikana. Jokakerta kun mulla on omahoitaja keskustelu, multa kysytään miten eilinen tai ilta meni vastaus on etten muista.. Illat on sitten mennyt niiden omien ajatusten kanssa painiskelussa. Joka toinen ilta päätän että nyt tää saa riittää. Ja taas aamulla olen liian läski ollakseni sairas enkä ansaitse hoitoa. Ja joka kerta kun meen tällä fiiliksellä päivä klinikalle, kerron automaattisesti etten ole sairas enkä tarvitse apua. Samaan aikaan pelkään, että mut heitetään pois sieltä.

 En edes uskalla sanoa enään omia ajatuksia ääneen, omahoitajalle. Välillä tuntuu etten jaksa edes välittää enään itsestäni, eikä sekään varmasti auta että oon alkanut laiminlyömään mun lääkkeitä eihän niitäkään ole kuin kahdeksan kappaletta. Tää oravanpyörä johtaa taas siihen että oon entistä sekaisimmin ja haluaisin vaan lopettaa niin ettei mun päässä kulkis enään mitään ajatusta.

Ei helvetti, Mä en JUMALAUTA luovuta!! Mun täytyy nyt vaan yrittää löytää se motivaatio takaisin sieltä sumusta minne se on kadonnut. Mä olen niin vihainen itelleni, miks mä olen ajanut itteni tähän paskaan taas kerran.

Se tunne nimeltään "läski"

Tää päivä on kyllä mennyt niin ahdistuksen kourissa. Tänään oli punnitus ja mun piti olla 8-12 asti päivä klinikalla ennen kuin lähdin töihin iltavuoroon. Luojan kiitos, että oli työpäivä enkä joutunut olemaan kotona yksin. Mulla on ollut niin läski olo, koko päivän. Mun täytyy käydä punnituksessa aina kahen viikon välein ja tänään mulle oli sitten tullu 400g lisää painoo. Lasku suunta oli sitten vaihtunut, kidutukseen..

Joo tiiän että täs olis nyt lähtökohtana hoitohenkilöstön puolelta että painon pitäis nousta. Mä en vaan hitto soikoon oo valmis noin nopeeseen tahtiin, musta tulee lihava. Miksen mä vaan saisi elää miten elän ja syödä sen verran kuin syön. Miksi mä en saa olla tässä kehossa, miksi mut pakotetaan siihen, että tuun taas vihaamaan omaa kroppaani.

Eikä oloa helpota yhtään, että huomenna mun pitää olla koko päivä klinikalla neljään asti. Tietäen, että oon joutunut taas vessa valvontaan ja nyt mulle oli laitettu joku ihme sääntö etten saa kävellä yhtään ylimäärästä klinikalla..

By the way,

Onnistuttiin muuten aika hyvin susheissa lauantaina :)

 

Pako todellisuudesta

Mulla on ollut tänään vapaapäivä ja olin kyllä niin unentarpees. Päästelin tänään unta aamu 12 asti. Kahtena edellisenä päivän en oo voinu nukkuu mun päikkäreitä ja se on verottanu mun jaksamista. Torstaina mulla oli unta takana viis tuntia ja mun piti mennä kasiin töihin yhteiseen palaveriin. Sen jälkeen mulla jatku töissä aamuvuoro sinne puol viiteen asti. Olin ihan poikki, nukahin sohvalle melkein heti kun pääsin kotiin. Heräsin joskus kymmeneltä illalla ja siirryin vaan sänkyyn. Perjantai aamuna mun ois pitäny mennä päivä klinikalle 8-12, mutta mä nukuin pommiin ja olin tunnin myöhäs.

Niin no takas tähän päivään. Oon oikeestaan tänään vaan käyny viemäs lisää tavaraa kirppikselle. On jotenkin sellanen olo et haluu vaan kaiken vanhan pois. Sen jälkeen kävin kaupas ostaas sushi tarpeet. Ja siivoilin loppu päivän.

Mun kaveri tulee kohta kylään, meidän oli tarkotus pitää tyttöjen ilta. Yritetään ekaa kertaa tehä susheja ite.. Voin vaan kuvitella kuinka järkyttävältä lopputulos näyttää.. Aateltiin ottaa pari lasii punaviinii ja rentoutua. Mä sanoinkin perjantaina omahoitaja keskustelussa et mun on pakko saada keinolla millä hyvänsä pako tästä todellisuudesta helpottaakseni olooni. Tosin niitä keinoja en aio tänne julkisesti kirjottaa mitä muuta tähän iltaan sisältyy.

Kun putoaa höyhenvyö

Mä en todellakaan tiedä mihin mun motivaatio parantumista kohtaan on kadonnut. Joo varmaan se on monen asian summa ja pala palalta hajonnut määränpää. Oli huolta ystävästä, hoitohenkilöstön muutoksia jne. Oli myös sitä ettei mun tilanteeseen puututtu tarpeeksi ajoissa, punnituksesta punnitukseen todettiin vaan ettei tää nyt hyvin mee ja passitettiin EKG:hen ja verikokeisiin. Ne kolme kuukautta en saanut mitään ruokailutukea siitäkään huolimatta.

No joo pieni muisti mulla on, että motivaatiota oli vielä jollain tasolla tai tarvetta muutokseen ennenkun onnistuin näkemään tiedoistani painon. Tiedän sen faktan järjellä että se ei ole riittävä, mutta ainut linja mitä mun päässä meni sen jälkeen oli "olenko mä noin iso, nyt en ainakaan ala lihottamaan itseäni". Tuntui että näin sen luvun 24h joka päivä siitä lähtien piirrettynä mun silmien eteen.

Jossain vaiheessa sain vahvemman ja vahvemman käsityksen siitä että voin hallita elämisen ja sh samassa paketissa. Niin että voin jatkaa laihtumista menettämättä vapautta elää. Tunne syntyi  siitä, että en kieltänyt itseltäni mitään ruoka ainetta. Saatan esimerkiksi syödä pari siivua suklaata joka päivä, joskus jompikumpi lämpimistä ruuista unohtuu mutta syön hedelmiä ja kasviksia enemmän. En koe nälkää, en vain saa enään sullottua itseeni sitä määrää mikä mun henkilökohtaisen ravitsemussuunnitelman mukaan olis mulle se minimi määrä.

Mulla oli marraskuussa jäätävä ruokamyrkytys joka kesti viikon, kolmena ekana päivänä en saanut edes vettä pysymään mun sisällä vaan se tuli samantien ylös. Tää oli varmasti kans iso vaikuttaja miks oon nyt tässä tilanteessa. Sillä mä en koskaan päässyt sen jälkeen täysin mun ravitsemussuunnitelman määriin. Toisaalta kun tilanteeseeni ei puututtu millään eleellä muutakuin toteamuksella koin, että en ole sairas luulen vaan. En senkään takia nähny enään tarvetta muuttaa mitään tilanteessani.

Motivaatiota ja omaa tahtoa muutokseen on vaikea tällähetkellä löytää mistään.
Onko se kaikki tosiaan vain päätöksestä kiinni että jättää sairauden taakse ja tekee kaiken sen eteen että syömishäiriö olis joskus vain ikävä muisto menneisyydestä. Mutta entä jos en enään edes koe itseäni sairaaksi?