Siansaksaa aamu yön tunneilta..

Mun pitäis kai nukkua, mutta en saa unen päästä kiinni... mietin ja en..mua pelottaa nää mustat ajatukset jotka hiipii mun päähän taas tässä illantullen.. eikö mun lääkitys riitä enään?

Vaikea aamu

Ajattelin tulla tälläkertaa vähän kirjoittelemaan ja purkamaan ajatuksia pään sisältä..
Mulla oli aamulla punnitus, jossa paino oli noussut.
Intensiivi jakson jälkeen mun paino on jumittanut aika samoissa lukemissa, niinkuin myös vielä kaksi viikkoa sitten..
Noin kaks viikkoa sitten mä aloin lisätä ruokamääriäni yltämättä vielä edes rav.suunnitelman määriin. Noin viikko sen jälkeen luontteeni "kaikki mulle heti" pääsi valloilleen ja hyppäsin minimiin 3000 kcal minnie maudin mukaan.. Tästä suoriuduin ne kaks päivää ennenkuin "psyyke" romahti, josta aiemmalla videolla kerroinkin..
Siinä välissä oli myös lepo päivä, jolloin menin vain kolmella syömisellä kasatakseni itseni.. Tän jälkeen oon kuitenkin saanut kasattuu itteni ja päädyin välimuotoon 4 ateriaa minimissä per päivä, mutta ns. "minniemaudin"metodilla eli ei voi syödä liikaa... (ja tuskimpa ne on niihin minimeihin vielä yltänyt)

No tänään puntariin siis kilahti 51kg.. Joka oli mulle tosi iso tzokki, tiesin kyllä että painoa olisi varmasti tullut ja pitääkin, mutta lukeman nähtyä, ahdistus nousi pintaan.. Aloin itkemään ja jankkasin hysteerisenä etten oo vallmis vielä näin isoon muutokseen, että mun psyyke ei kestä tämmöstä harppausta, että mun täytyy laihduttaa se pois ja nostan pienemmällä tahdilla sen takaisin..

Tiedän kyllä että koko tuo ajatus on sairauden ääntä, mutta sen takia tää päivä tulee olemaan psyykkeen kanssa helvetin moista taistelua jokaisella aterialla..

Take away sushia

&

Itsetehtyjä, kaverin kanssa..

(en siis yhtään rakasta sushia..)

Kookospallo rakkaus, 

tehtiin nää samana päivänä kuin ne sushitkin

Aamu puuroon määrää en oo vielä saanut isonnettuu,

 mutta oon senkin edestä lisänny siemeniä ja pähkinöitä..

Mannapuuroo ja avocado salaatin seassa,

 tuomas lisä energiaa ateriaan

Tää oli vaikee aamu ja oikeastaan edellinen iltakin oli jo aika vaikee, 

mutta vertaistuella sain taisteltuu sen neljännen aterian eli iltapalan

Ja tässä se mun vääristyneille silmille jäätävä muutos (kahdelta viikolta).. Järjellä kyllä tiädän että omaan biologiseen painoon on vielä matkaa, mutta itse nään kuvassa normaalipainossa olevan.. vaikka ne  faktat tiedän..

Tsempit kaikille uuteen viikkoon <3

Alkuviikon kuulumiset

Mietteitä, onnistumisia & flobbeja..

Videopostaus 2

Huomaan itestäni ettei jaksamiset oo ehkä vielä täysin kunnossa, vaikka haluisinkin tänne päivitellä itsestäni.. Joten jaan nyt jonkun aikaa kuulumisiani videolla :)

Video postaus

Elikkä joo tää oli siis tosiaan mun eka video ja laatukin on sen mukainen.. Kertokaa mielipiteenne tektinä vai videon kuulumisia vai kumpiakin? :)

Ajatusryöppy

Huolimatta siitä, että nukuin aamulla pitkään, päivä alkoi valoisissa merkeissä. Kaikki oli niin selkeää ja vaikka niitä risteäviä ajatuksia myös kulki päässä, ne eivät juuri siinä hetkessä vaikuttaneet..
En tiedä johtuiko se siitä että ulkona paistoi aurinko, vai siitä että tiesin meneväni töihin ja olevani kontaktissa ihmisten kanssa..

Tässä välissä ehti olla pari vapaa päivää, joiden aikana en saanut sovittua mitään tapaamisia ihmisten kanssa.. Ja suoraan sanottuna en tiedä olisinko pystynyt siihen.. Sillä näinä kahtena vapaapäivänä mun vatsa oli ihan sekaisin.. mikään ei pysy sisällä vaan tuli samaa vauhtia toista kautta pönttöön.. Ja kyllä en tiedä montako kertaa oon saanut päivän sisällä ravata vessassa, varmaan lähemmäs kymmentä.. Voimakkaan refleksin takia vatsa on täyttynyt nesteestä ja ilmasta jokaisen vessa käynnin jälkeen ja ollut todella kipeä.. *No siis sen lisäksi, että ravasin vessassa kului tämä aika vaan nukkuen..

Aamulla jakelin vielä snapissä voittofiiliksillä, kuinka oon tän kolmen kuukauden aikana saanut kamppailtua jo 3 kg itselleni, vaikka matkaa onkin vielä paljon. Samalla panikoiden, sitä jossei mun vatsantoiminta ala pikkuhiljaa rauhottumaan oon tätä vauhtia samoissa lähtölukemissa..
Tunsin olevani energinen ja jaksavani.. Taisin pohtia myös kuntosalin aloittamista taas pitkänajan jälkeen.. Ajattelin että olisi kiva saada lihaksiakin.. Sairauden syöksykierteessä aloin jälleen pelkäämään lihasmassan tuomaa painoa, jolloin siis lopetin kuntosalilla käymisen.

Viime perjantai oli kai se päivä, joka sai mut heräämään ja sen "jonkun" liikahtamaan. Yksi niistä asioista joka herätti mut oli kun huomasin itselläni todellakin kaljuja kohtia.. Toinen niistä oli vanha kuva jossa oon ollut vielä normaalipainossa.. En tiedä miksei tää kuva oo saanut mua motivoitumaan aiemmin mutta nyt se sen teki..

Kerrospukeutuminen on pop, 

että ei jäätyis

Ja se vanha kuva, jossa oon ollut vielä terveessä 

ja toimivassa kropassa joka jaksoi..

No niinkuin sanoin aamulla ajatukset oli vielä tosi valoisat ja selkeet, ja nyt kun pääsin kotiin töistä, ne ajatukset on muuttuneet aika mustiksi ja harmaiksi.. Se voittofiilis  +3 kg, on muuttunut epäonnistumiseksi.. (joo tiedän että tää ajatus on pelkästään sh:n).. Päässä menee vaan liuta ajatuksia joissa oon kaikessa epäonnistunut tai liian iso tarvitakseni apua tai liian huono "sairastaja" joka ei koskaan ollutkaan tarpeeksi laiha..

Mun pitäisi saada itseni tzempattua syömäänkin vielä jotain pientä, mutta näillä ajatuksilla se tuntuu melkein mahdottomalta.. Päässä pyörii viikonloppuna saatu rehellinen kommentti ulkonäöstä, joka herättelee, mutta samalla tuntuu ettei se voinut puhua musta, enhän mä koskaan oo edes ollut pelkkää luuta ja nahkaa....

Hei te ihanat!

Mulle tuli tunne, että nyt olis oikee fiilis ja hetki tulla kirjoittaa tänne vähän päivitystä. Mua harmittaa etten oo saanu aikasemmin aikaseks kirjotettuu, mut jos tää tästä taas alkais rullaamaan.

Mitä mulle siis kuuluu? Mä jaksan tällä hetkellä sen verran paremmin että ajatus kulkee, ainakin paremmin kuin kolme kuukautta sitten. Toki ne ajatukset on yhä tosi ristiriitasii ja päivittäin saa kamppailla kumman oven valitsee tänään.. Sen hetkellisen helpotuksen vai pitkäntähtäimen helpotuksen..

Oon saanu kaks kiloo tän kolmen kuukauden aikana ja vaikka matkaa on vielä paljon aiheuttaa toikin lukema pakokauhun tunteita.. Tää varmasti myös johtuu siitä että mä en oo vielä tarpeeksi vahvoilla ja lipsun välillä järjen siasta siihen muka todelliseen tunteeseen joka vie mua siihen väärään suuntaan.

Mä palasin töihin sen kuukauden jälkeen ja ajattelin et (jes!!) nyt pääsen taas hetkellisesti pakoon näitä ajatuksia.. Eihän se sitten ihan niin mennyt.. Multa vähennettiin siis aika rankalla kädellä työtunteja.. Se oli mulle jäätävä zhokki, vaikka toki toisaalta ymmärrän miksi näin tehtiin.. Ja toki mulle sanottiin että saan kyllä tunnit takasin kuhan saan terveyteni vakaamalle tasolle..
Heh, mikähän sitten on se vakaampi taso joka riittää?

No tän kuukauden jälkeen mä piristin itseäni parikin kertaa hankin mm. smiley-lävistyksen ja kävin uusimassa mun nenäkorunkin. Tänä aikana tapasin kans yhen muka niin ihanan ja "aikuisen" miehen joka oli niin kohtelias ja herrasmies, mihin siis en oo tottunu aiemmissa suhteissa.. No mä ihastuin ja loppujen lopuks tää mies ei ollutkaan kun pillun perään.. Tässä vaiheessa alko taas mun exän sanat soimaan päässä.. Miksi, miksi mä edes menin luulemaan että ansaitsen jotain hyvää...

Onneksi mulla on kuitenkin nyt viikonlopulle tiedossa jotain piristävää, joka antaa valoa ajatuksiin ja auttaa taas jaksamaan eteenpäin!

muthan siis löytää myös snapistä: llii_93

Tzemppejä teille ihanat, viettäkää super ihana viikonloppu!

Kuulumisia..

Anteeks mun hiljaisuus. Voimavarat on ollut aika vähissä ja kuluneen kuukauden aikana oon pitänyt itteni kiireellisenä eli toisinsanoen oon ollu koko ajan menossa jonnekkin. Nyt miettien että ehkä liikaakin.. Tiedättekö mä en osaa vastata tai kertoa mitä oon tänkään viikon aikana tai edellispäivinä tehnyt, en muista.

Puhuttiin hoidossakin tästä ja tuntuu että joko mä oon lamaantuneena kotona ajatusten kanssa enkä jaksa panostaa sosiaalisiin suhteisiin tai sit oon vaan kokoajan menossa.. Kaikki tai ei mitään, mutta mikä on se välimuoto?

Tiedän kyllä pakoilevani tällä käytöksellä vaikeita ajatuksia ja tunteita.

Mulla on viimeinen viikko töissä ennen sairasloman alkamista.. Oon buukannu itteni lähes joka päiväksi töihin tällä mun viimesellä viikolla. päätin just kuuden päivän putken ja tänään mulla on ainut vapaa, loppuviikon oon siis myös töissä.

Mä en oo osannu ajatella tai miettiä tulevaa intensiivi hoito jaksoa sen enempää.. Ainut ajatus on vaan se että miten mun pää pysyy kasassa kun en voi käydä neljään viikkoon töissä.

Pelottaa ja ahdistaa, samalla on helpottunut olo siitä että saa apua. Toisaalta haluais vaan lykätä niin ettei mun tarvis kohdata tätä ihan vielä, mutta toisaalta onneksi se ei oo mahdollista.

Pää hyssyttelee, tottakai ettei tää mun tilanne ole niin paha, toisaalta samalla mua koko ajan pelottaa oman sydämmen ja ylipäätänsä kropan vointi.. Meillä on vaan yks sydän ja yks kroppa, eikä sekään kestä tätä loputtomiin.

Valoa ja hetken helpotusta

Tänään oli punnitus ja niinkuin sanoin oon yrittäny edes lisätä niihin kolmeen ateriaan vähän energia lisäyksiä!! Toki mun vatsa ei oo tälläetkellä toiminut kahteen päivään niinkuin sen pitäis.. Mutta silti mulla oli niin helpottunut olo tän päiväsestä punnituksesta.. Nimittäin lasku suunta oli ensimmäistä kertaa yli puoleenvuoteen edes pysähtynyt vaikka sitä lisää ei edes ollut tullut..

Tiädän kyllä ettei se riitä vaan tää tarkottaa vaan sitä että mun täytyy yritää jatkaa edelleen taistelua niiden runsaampi energiaa sisältävien annoksia kanssa. Mulla on taas kahden viikon päästä punnitus joten yritän nyt vaan jatkaa tällä ja sitten nähään oliko toi väliaikanen notkahdus vai onko tää energian lisäys oikeesti auttanut..

Haasteena täs on tällähetkellä ollut se että oon niin ahistunut että mun "rauhoittavat" kävelyt lähtee välillä käsistä.. Ja älyyn sen vasta jälkikäteen.. puolentunnin kävely venyi eilen siihen 11 km ja yli kahteen tuntiin.. Ja kyllä mä sen huomasin illasta jälkeen ettei mun kroppa voi hyvin siitä..

Kroppa ei ollut selvästikkään palautunut vielä tänäänkään siitä, sillä mua alko heikottaa ja kädet täriseen pelkästään siitä että käytiin poliklinikalta lähikaupassa. Tehtiin siis tänään porukalla ruokaa kalaa ja bataatista sekä perunasta lohkoja..

Toinen voitto tänään oli myös se että uskaltauduin ottaa mun ateriasuunnitelmaan (lämminruoka osuuden) lisänä jälkiruuan joka kuului tänään meiän yhessä valmistamaan lounaaseen. Oltiin siis tehty hedelmäsalaattia, ja aluks meinasin taas kerran välttää sen.. Mutta loppupuolesta mä päätin sitten rohkastuu ekaa kertaa ja otin sitä, koska mun täytyy edes saada niihin kolmeen ruokailuun enemmän energia sisältöö! 

Ei se sit mennykkään niin hyvin..

Töissä tänään;Tällähetkellä tuntuu helpoimmalta

 lisätä sitä energianmäärää nesteen muodos

Poukkoileva postaus..

Mulla ei jäänyt hirveen hyvä maku keskiviikolta hoitoneuvottelusta.. Mä oon käytännössä vaan itkeny, enkä hirveesti oo halunnut ees nähdä ketään.. Tiiättekö kun sun sisällä on vaan toivottomuuden tunne, ei sulla hirveesti oo silloin ystävillekkään annettavaa..

Pahoittelut etten oo vastannut kommentteihin, en oo vaan pystynyt siihen vielä..

Onneksi mulla oli kuitenkin torstaista- lauantaihin töitä, sain sitä muuta ajateltavaa.. Eli jollain tasolla oon silti ollut myös ihmisten ilmoilla.. 

Vielä vähän sarkastisuutta peliin, "onneks" mä oon niin hiton lahjakas maskin vaihtaja.. Hymy, siinä kaikki mitä muiden tarvii nähdä..

Sen keskiviikko iltapäivän olin vaan hietsun rannalla hertan kanssa, sattu olemaan lämmin päivä.. Tuntu että oli järkevämpää yrittää olla ihmisten ilmoilla kuin yksin kotona..

Eilen tilasin netistä itelleni oman Suppaus laudan, ja en malta oottaa että se saapuu perille.. Suppauksesta sen verran että kävin opettelemassa sitä Balilla ja rakastuin todellakin siihen lajiin!! Plus että se ei aiheuttanut mulle lajina minkäänlaista sairaus ajattelua :)

Sali on mulla edelleenkin paussilla ei hoitajan määräyksestä vaan mä laitoin sen jo 2015 syyskuussa paussille.. Mä tykkään käydä salilla ja välillä se on vaan kivaa, mutta toisaalta mulle saattaa myös helposti tulla niitä päiviä kun se on pakkoa ja siihen liittyy hirveen paljon sairausajattelua.. Joten sali on vähän riskialtis ristiriitasten ajatustusten takia mulle.. Luultavasti mä tuun myös miettiin sitä sitten uudelleen mitäsen kanssa tehdä, kun se ravitsemustila on korjaantunut.

Tästä taitaa nyt tulla aika poukkoileva teksti, pahoittelut.. 3 ensimmäistä päivää ajattelin siinä toivottomuudessa, että tää oli nyt tässä.. Ainut ja helpoin ratkaisu on lopettaa hengittäminen.. Toki silloin mä en voisi enään matkustaakaan jos mä olisin vaan ruumis.. Joten nyt mä vaan yritän puskee nää päivät yksi kerrallaan.. Mä toivon että loppuvuodesta asiat ois parremmin saisin ammattiapua kun kesäsulut on loppu jossa pääsisin ateriasuunnitelman määriin takaisin.. Yksin mä en niihin pääse. Ja mun mielestä se kertoo hoidonkin puolelta paljon jos mulle on sanottu että mun on parempi yrittää nyt vaan pitää kiinni niistä kolmesta ruuasta kuin siitä että yritän yhtäkkiä tehdä niinä parempina päivinä kaiken.. ja siitä seuraa kolme viiva neljä päivää etten kuule muutakun sen sairauden äänen joka ohjailee..

Mä oon siis nyt vaan yrittänyt lisätä ne kolme ateriaa enemmän energia rikkaammaksi.. Ja toivon että se näkyy huomenna punnituksessa.. Mä tiedän ettei oo hirvee matka siihen että mun itsemääräämis oikeus lähtee ja sitä mä viimeiseksi haluun.. Haluun ammatti apua, mä en kuulu suljetulle jossa se apu on mitä on..

No nyt vielä hypätään sinne lähemmäs loppuvuotta, jolloin mä ajatteli  vielä tehdä yhden lyhyemmän reissun tälle vuodelle tyyliin viikonloppu..  Mä oon miettinyt kohteena joko Amsterdamia tai Lontoota, kummasakaan en oo siis ikinä käynyt..Matkustus kuume on siis iskenyt muhun todella pahasti :D

Onko teillä kellään kokemuksia tai suosituksia kyseisistä paikoista?

Toive..

Joka päivä haluisin tulla kirjoittamaan tänne.. Kirjoittamaan kaikkesta maan ja taivaan väliltä, niistä haaveista, menneestä reissusta, oivalluksista ja ajatuksista & myös niistä vaikeista päivistä..
Mutta tällähetkellä mä olen vaan niin väsynyt..

Jaksoin nyt kuitenkin tulla kirjoittamaan vähän tän hetkisestä tunteesta ja huomisesta..
Huomenna mulla on hoitoneuvottelu jossa mietitään ratkaisua, kun se tuki ei vaan riitä.. Ja ihan oikeesti toivon että se pelastusköysi löydettäis huomenna ja siihen sitten tähdättäis.. Mä en halua mitään muuta kuin nousta täältä mutta tänhetkinen tuki ei siihen riitä..

"Haluan vain tulla ehjäksi, Haluan.."

Mua pelottaa ja jännittää, mutta mä toivon että me saatais silti jotain selvyyttä tähän kaikkeen.. On ollut rankkaa kuulla niin omahoitajalta kuin terapeutiltakin, ettei tää nyt vaan toimi..
Eniten siinä lauseessa varmaan pelottaa se että jäänkö mä sitten yksin jos tää ei toimi ja jos ratkaisua ei löydetä..

Lento & Jetlag..

Eli siis mun lento Helsinkin-Vantaan lentokentältä lähti 20. päivä toukokuuta aamulla. Mä olin jo tullut edellisenä iltanan lentoasemmalle juna yhteydellä ja yrittänyt nukkua yön huonolla menestyksellä.
Helsinki-Rooma väli oli se lyhin ja voitte arvata että mulla oli edellisen yön jäljiltä tosi hutera olo.

Huonon nukkumismenestyksen jäljiltä, 

aamupalaa klo 4 aamuyöstä..

Rooman kenttä, oli mun mielestä yks niistä vaikeimmista, koska se oli tosi iso ja epäselvä. Selvisin kuitenkin seuraavalle lento yhteydelle vaikka syömisille ei kyllä aikaa jäänytkään. Jokatapauksessa mulla oli siitä selviytyneenä sellanen olo, että jos mä kerran Rooman kentältä selvisin, mähän selviin kaikesta, Yeah right? :D

Jätti kone Rooma- Hong Kong välille..

Ja eikun tervetuloa Rooma-Hong Kong välille joka kesti "vain" sen 11 tuntia.. Tällä lennolla mun kroppa kyllä ilmoitti itsestään fyysisillä kivuilla mm. istuinluussa sekä selkäluussa vaikka ei nyt millään kovilla penkeillä istuttukaan.. Tää lento ei siis ollut ihan nautinnollisemmasta päästä, toki ne pitkät lennot ei kyllä varmasti ikinä sitä ookkaan, mutta varmasti siinä omassa hyvinvointipainossa tää fyysinen kipu ei olis ollut näin paha..

Siihen viimeseen lentoyhteyteteen oli odotusaikaa sen nelisen tuntia, ja voitte kuvitella kuinka hyvältä tuntu vaan jalotella ympäri lentokenttää.. Olin ajatellut että Hong Kongin lentokenttä ois jotenkin tosi iso, mutta se olikin tosi pieni..

Lento Hong Kongista - Balille Kesti sen viitisen tuntii ja perille päästyä kaikki meni tosi sujuvasti.. Niin viisumin saanti, kuin laukkujen löytyminen ja se valuutan vaihto.
Nojoo odotin ehkä sen tunnin, että se mun laukku ilmesty hihnalle ja pääsin vaihtamaan ne kevyemmät vaatteet päälle.
Kellohan oli siis kolme paikalliseen aikaan, kun mä saavuin Denpasarin lentokentälle. Aikaero siellä oli siis suomen aikaan se viitisen tuntia edellä, joten Suomen päässä kello oli vasta 10 aamulla.

Kello oli neljä kun sain napattua itelleni taxin Ubudia kohti. Siellä oli siis mun ensimmäinen majoituspaikka. Matka ei sinäänsä ollut kilometreiltään pitkä, mutta se trafiikki Balin liikenteessä on jotain ihan hullua.. Eli matkaan taxilla meni noin kaks tuntia..
Heitin matkatavar huoneeseeni ja kävin syömässä vielä sen kolmannen "ruuan"..
Tuolla lämmössä ei hirveesti tehnyt mieli lämmintä ruokaa, joten päädyin jäätelöön ja tuoremehuun..

Ja Kyllä siinä oli kermavaahtookin, nam!!

Mä olin niin väsynyt lennoistaa ja aikaeroista, että ihan tosisaan nukahdin jo seittemältä illasta ja nukuinkin sitten siihen yli kolmeen seuraavaa päivää.. Oon toki aina kuullut puhuttavan Jetlagista, mutta nyt mä tosissaan tiiän mitä se tarkottaa.. Mulla se Jetlag vaati sen 20 h unta..

Horroksesta heränneet..

Hiphei, mä alan taas pikkuhiljaa olemaan voimissani, matka väsymyksen jäljiltä! Oon miettinyt että kirjottaisin tänne vähän osissa mun reissusta, koska kerrotavaa ja kuvia riittää.
Tänään mulla oli myös punnitus, poliklinikka päivän lisäksi.. Olo oli kuin virtahevolla ja olin varma että oon lihonnut reissun aikana monta kiloa... Totuus on näköjään kuitenkin se että mun arvio omasta isoudesta heittää kyllä todella pahasti sen puntarin faktan kanssa..
Ja se kotiinpaluun tuoma ahdistava "tyhjyydentunne", se onneksi helpotti nukutun yön jälkeen. Mutta tää rauhoittuminen ja se oleminen vaan, on yhä ylitsepääsemättömän vaikeeta. Koko ajan on tarve olla liikkeellä tai mennä jonnekkin.. Yritin tänäänkin rauhottuu ja vaan olla, mutta lähes 10 minuutin päästä mä olin taas menossa.. Toivottaan että tää tässä viikon aikana alkais vähän rauhottumaan ja normalisoitumaan..

Välitiedotus

Mä meen tässä nyt vielä polilla käymään iltapäiväksi neljään asti. Sen jälkeen mulla lähtee noin klo 18.30 juna kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää.. Oon perillä joskus 11 aikaan illasta ja yritän nukkuu siellä yön aikana edes vähän. Mun lento lähtee perjantai aamuna 7.40 kohti Indonesiia, Balille, jossa oon siis vähän yli kaks viikkoo.

En aio ottaa konetta mukaan reissuun. Eli siis mulla on vaan kännykkä ja toivottavasti toimivat wifi- yhteydet niissä majoituspaikoissa, joissa oon yötä. Joten, kun mä palailen pystyn paremmin taas postaamaan ja varmasti tuun kirjottaa paljon tästä reissustakin kuvien kera :)

Ajatuksia ja havaintoja

Iiikks, mun matka alkaa pikkuhiljaa lähenemään..
Toisina päivinä mä herään siihen todellisuuteen ja voin jopa tuntea ne perhoset vatsassa hetkenajan, ja mun tekis melkein mieli kiljua tai jotain.. Toisina päivinä tuntuu että matkaan on vielä paljon aikaa ,enkä osaa jännittääkään asiaa.. Mutta itteni tuntien, tiiän että mä luultavasti herään siihen todellisuuteen, että "nyt mä tosiaan meen" ja saan sen "jännäripaniikki kohtauksen" viimestään silloin kun istun siinä lentokoneessa perjantai aamuna..

No mitä muuta mulle kuuluu.. Oon taas miettinyt paljon asioita, muun muassa niitä miks mä oon taas päätynyt tänne. Siitä tuli sitten yhtenä yönä semmonen kevyt viis sivuinen teksti päiväkirjaan.. Se poukkoili ajassa taaksepäin siitä puolesta vuodesta - vuoteen ja jopa vuoteen 2013. Tiiättekö, nää on näitä tälläsiä "ajatusoksennuksia". Jokatapauksessa se autto mua taas ymmärtämään niitä asioita joita mun pitäis käsitellä eikä vaan sulkea pois mielestä.

Käytiin sitä kirjotusta läpi myös mun omahoitajan kanssa, koska siellä oli paljon semmoistakin mistä tiiän etten pysty viäläkään ääneen puhuumaan.. Mun hoitajalle kävi myös ilmi asiota joita on hoidon aikana tapahtunut mutta joista en oo koskaan puhunut.. 

Oon siis näköjään taas suojannut itteeni ja ajatellut ettei niitä asiota oo tapahtunu jos niistä ei puhu..

No ilmeisesti ne on sitten laukassu mussa posttraumaattisen tressihäiriönkin..

Tuntuu nyt kyllä että tää postauskin tulee muodostumaan tämmöseks yheks ajatusoksennukseksi..

Mutta siis, niinä päivinä kun pystyn miettiin rakentavasti asioita, tiiän että musta kuoriutuu tän sairauden takaa joku ihan mahtava persoona.

Semmonen spontaani joka osaa kuunnella sisäistä ääntä ja haluu elää niinku jokanen päivä ois lahja. Sellanen joka ei välitä muiden kritiikistä tai pyytele omaa itteensä koko ajan anteeksi. Musta tulis siis jus sellanen minä, joka on oppinut vihdoin olemaan oma ittensä eikä häpee sitä mitä on.

Blogin suhteen oon miettinyt myös sitä, että en haluis kirjoittaa niin paljon sh-ajatuksistani, kuten esim. Avautumis raita- tekstissä.. Joo ehkä tulee myös niitä hetkiä että koen tarvetta välillä avautua niistä syömishäiriön tuomista negatiivisistä ajatuksista. Mutta loppujenlopuks en tiädä auttaako ne omaa parantumista tai muidenkaa jos kokoajan tekstini kertovat niistä negatiivisissä ajatuksissa ja toivottomuudesta.
Mä kuitenkin haluan nousta täältä ja mä tuun tasapainottelemaan niin paljon kuin yksin pystyn, ennen kuin saan sitä apua lisää.

Haluun uskoo että mitä enemmän nyt keskittyn niihin positiivisiin sitä enemmän alan myös näkemään niitä ympärilläni. Varsinkin jos yrittää antaa niille positiivisille asioille ja onnistumisille isomman paino arvon negatiivisisten sijasta.

<3: Liisa

Sanat jotka vaan tulivat suustani..

Olin töissä tauolla ja juttelin samalla mun esimiehen kanssa tulevasta matkasta.. Yhtäkkiä siinä keskustelun lomassa mun esimies kysyi multa "ootteko te nyt kuinka suunnitellut niitä sun syömisiä matkalle, siellä hoidon parissa".. En aikonut puhua tästä asiasta, tai tulevasta vielä.. ja yhtäkkiä mä vaan aloin puhua kaikesta, siitä että mulle on ehdotettu osastoa ja siitä että aion luultavasti tarttua siihen ja voi olla että mä olen tässä kesän aikana jonkin aikaa pois töistä ehkä kuukauden..

Kerroin ja vuodatin kaiken, siis ihan kaiken.. Sen kuinka oon ollut hukassa ja jäin yksin liian vähälle tuelle ja kuinka eristäydyin lopulta siitä vähästäkin..  kuinka mä palasin hoidon pariin helmikuun puolessa välissä ja kuinka ruokatukien alkaessa mä aloin kompensoimaan.. Kuinka mä lopetin seinään kaikki mun lääkkeet, koska en tiennyt enään haluanko edes elää ja ajattettelin että tässä nyt ollaan niin kauan kun syömihsäiriö tai masennus vie hengen..
Vaikka mua pelotti kertoa tän hetkisestä totuudesta, mun esimies otti sen vastaan yllättävän hyvin myös senkin että saatan jossain vaiheessa olla poissa töistä, siis jos mut sinne osastolle saadaan..
Mä tunsin suurta helpotusta siitä ettei mun tarvi enään miettiä miten kerron tän kaiken omasta voinnista tai siitä että tuun olemaan töistä pois jossain vaiheessa.. Kaikki on lyöty nyt pöydälle töissäkin..

Avautumis raita

Olo on kuin michelin-ukolla... Kyllä, tänään on niin "läski-päivä".. Jokanen vitun suupala on ollu niin taistelua, samalla kun yrittää pitää siitä päättämästään suunnasta kiinni hampain ja kynsin..

Tasasemmalla hetkellä olin jo lähössä terassille... Seuraavaks itken ja haluun peruu kaiken, en todellakaan mee minnekkään oon niin iso, liian iso.. Järki tietää mussa että ne on ne nesteet kropassa tällähetkellä, mutta sitten välillä on myös niitä hetkiä jolloin en pysty rauhottaa itteeni ees sillä järjen äänellä.. Sain kyllä puhuttuu järkee äskön itelleni uudestaan.. Eihän siihen menny kun taas kolmisen tuntia. Mähän oo päättäny kavuta täältä ylös.. Ja mä haluan olla viel joku päivä täysin vapaa syömishäiriön ohjailusta.. Mä en voi jäädä mun pelkoihin, enkä mä saa vierittää sitä "huomiseen".. Sillonhan mä en ainakaan tekis mitään mun parantumisen eteen vaan palvoisin sitä hemmetin sh:ta, just vaan jäämällä niihin pelkoihin?!

Vihaan tätä vuoropuhelua päässä, se vie niin voimat.. 

Multa kysyttiin kyllä keskiviikkona, että olisinko mä valmis osastojaksolle? Mutta mä en haluais taas pois töistä.. haluisin että tää saatais toimiin ilman 24h osastoa, että voisin pitää kaiken kasassa samalla.. Jotenkin vaan haluun olettaa iteltäni et mun täytyis olla se "super ihminen" joka pystyy vaan tähän kaikkeen.. En tiiä ymmärrättekö mitä tarkotan..

Älä laihduta, täytä vuosia

Pahoittelut mun hiljaisuudesta.. Tää viikko on sisältänyt aika vaikeita päiviä mutta myös niitä pieniä hyviä hetkiä. Olin alkuviikosta poliklinikalla. Maanantai meni suhkot ok hoidossa mutta tiistaina mä lamaannuin täysin ahdistuksesta ja päädyin tilaan jossa muhun ei enään hoitajakaan saanut mitään yhteyttä.

Keskviikkona mun piti vielä käydä lääkärin vastaanotolla, ennen sitä matkaa. Ja onneks labroista ja EKG:stä ei ollut löytynyt mitään joka kumois täysin mun matkaan lähtemisen. Lähin siis hyvinmielin vielä parturiin fixaamaan hiusten väriä.

Torstaina kävin äitin luona käymässä ja vietettiin ennenaikasesti mun synttäreitä sekä äitienpäivää kakku kahvien merkeissä. Sieltä mä lähdin joskus kolmen jälkeen kotiin päin, mutta mua alko ahistaan heti kotiin päästyä. Lähettiin siis melkein samantien Hertan kanssa ulos, koska kävely yleensä rauhottaa mua vähäsen.

Sen kävelyn jälkeen mä päätin lähtee pitkästä aikaa ulos työkaverin kanssa.

Oli tarkotus mennä terassille, mutta Little Pubissa oli liikaa väkee ja Faros ei ollutkaan auki sen "turha torstain" takia, joten haettiin vaan juomia Siwasta ja mentiin laitureille istuskeleen.

Olin siis ottanu itelleni kaupasta pari juomaan, ja aattelin että voin ihan hyvin juoda nekin ja enemmän.. Kiitos oman ravitsemustilan, vähän nolotti kun en pystyny juomaan kun sen yhen ciiderin.. Ja yllättävintä siinä illassa oli, että uskalsin sanoo että tarvin jotain ruokaa toki ehkä hieman promillien rohkaisemana, mutta kuitenkin.

Mentiin mäkkärin kautta Corneriin, mutta vaikka se ruoka vähän tasas en silti uskaltanu juoda enään lisää vaan join kahvia kun kaveri veti sivussa kaljaa.. Ehkä vähän noloo :D

Mun oikee synttäripäivä sekä "älä laihduta" päivä meni töissä, eli siis hiveen Hurjasti!

Valoisampi päivä

Kyllä! Mulla on ollut tänään parempi päivä ja löydän taas oman lohduttavan äänen syömishäiriötä vastaan..
Aamulla oli ihana nukkua pitkään.. Söin aamupalaa ja join aamukahvin nauttien kiirettömyydestä :)
Jaksoin pitkästä aikaa laittautua, ja se oli mukavaa! En meikannut siksi että en jossain elämän tilanteessaa saanut, kapinoidakseni narsisti exääni vastaan.. Mutta, en myöskään siksi että en uskaltaisi olla ilman meikkiä.
Vain ja ainoastaan siksi että halusin!
Puin vaatteet, joista syömishäiriöni pelottelee mua & tietäen kuitenkin että aion myös syödä niissä!

Olin rohkaisut itteeni lähtemään vapputorille ihmisten ilmoille ja menin! törmäsin torilla tuttuihin ja päädyin kahvittelemaan heidän seuraan. Ajattelin ääneen, että ois ihana ottaa vohveli kermavaahtoineen ja hilloineen, mutta suljin ajatuksen. Onneksi, mun ystävä perheineen rohkasi mua ottamaan & sano että ne on sen ajan tässä mun seurana.. Niimpä mä rohkaistuin ja nautin!
Sen jälkeen jatkoin vielä vähän aikaa kiertelyä torilla. Valitettavasti mulle iski kylmyys taas syömisestä, joten en sitten hirveen kauaa kyennyt olla siellä.
Ostin kuitenkin vielä niitä lakuja ennenkuin lähdin pois & tiiättekö mun oli pakko hakee thaikusta ruokaa itelleni vaikka olin just syönyt sen vohvelin, koska mulla tuli jo nälkä??!

Ruuan jälkeen lepäiltiin hetki ja koska oli niin ihan sää lähettiin Hertan kanssa vähän pidemmälle kävelylle nauttimaan auringosta.
Nyt mun kaveri on tulossa kaffitelemaan mun luo, joten mä meen nyt kahvin keittoon, adios!

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana vappupäivä

 ja ootte nauttinut säästä ja ruuista! :)

Voimat vähissä

Mä olen vaan niin loppu tällähetkellä..


Se mitä mun hoitaja tuumas torstaina hoidon tuen lisäämisestä, en tiedä vielä siis mitä se konkreettisesti tulisi olemaan..

Itsestäni tiedän sen, että vaikka kuinka yritän taistella ja haluan ylös täältä, oon tällä hetkellä täysin voimaton syömishäiriön äänelle.. Kun mä potkin sitä se potkii mua tuhat kertaa enemmän seuraavat päivät..
Ja mä joudun myöntään itelleni, vaikka en haluais, että mä tarvin apua ja tukea paljon enemmän kuin mulla tällä hetkellä on. Niin, että mä pääsisin tän pahimman vaiheen yli.. Mä en vaan selviä tästä yksin, en vaan sillä parilla tukikäynnillä arki päivinä..

Vuoristorataa

Keskiviikko aamuna mä päätin, että mä nousen täältä paskasta ja alan taistelemaan..

Taistelin ja söin enemmän mitä oon viiteen kuukauteen syönyt. Yritin mennä ateria kerrallaan, ajattelematta yhtään sen pidemmälle..

Iltapäivästä ahistus oli jo niin korkee että, olin taas valmis luovuttamaan, tuntu etten vaan pysty tähän. Mä olin väsyneempi kuin koskaan.. Se päivä oli kuin vuoropuhelua 24 h syömishäiriön ja järjen välillä..

Todellinen potku sh persuuksiin!

 Ravintolassa yksin

 ja mä santsasinkin lisää tota

 turkkilaista yougurtti pohjaista porkkanasalaattii..

Pienessä pakkauksessa välipala kaikkineen ryhminneen ja

 ylimääräisenä vielä suklaata

Toinen lämminruoka kaikkineen osioineen

Kaiken tän lisäks vielä 2 näkkäriä, kiiwiä ja pari suklaakonvehtia..

Tänään mä menin aamulla poliklinikalle.. Mun eiliset taistelut paranemista kohtaan, oli tänään vaan iso ahdistus ja liian voimakkaat syömishäiriö ajatukset, joille mä en pystynyt sanoman vastaan järki äänellä. 

Romahdin totaallisesti omahoitaja keskustelussa.. Halusin puhua eilisestä ja taisteluistani, mutta en vaan saanut sanaakaan suusta, sillä mun syömishäiriöajatukset oli niin voimakkaana käskemässä luovuttamaan. Mun puhelin lens seinään ja aloin itkemään.. Ne ainoot sanat mitä sain itkun seasta sanottuat oli että "mä en vaan pysty tähän, en pysty..."

Mun hoitaja sai mut rauhotettua vaikka siinä kesti tovi ja puhuttiin että olis varmaan hyvä että mulle lisättäis enemmän tukee..

En meinannut päästä lähtemään yhdeks töihin, kun multa varmistettiin vielä montakertaa poliklinikalla ton romahduksen jälkeen, että pystynkö mä varmasti ajaamaan nyt autoa, enkä tee mitään typerää itelleni..

Mutta eihän kukaan väittänytkään että tää taistelu tulis olemaan helppoa ja tasaista.

Kirjoitettu..

En tiedä tunnenko tätä tunnetta enään huomenna tai edes muistanko..
Tuntuu että heräsin juuri äskön omaan todellisuuteen ja itken. Tunnen itseni tällähetkellä niin Helvetin epäonnistuneeksi oman parantumiseni suhteen. Koko tän vitun puolvuotta oon ryssiny kaiken, siis ihan kaiken!!

Tää tunne on nyt niin vahva, ettei paskaakaan auta syömishäiriön sanat. "Onhan paino silti laskenut" tai "oot kuitenkin onnistunut välttään sen painon nousun".. Vitut, ei lohduta!! Ja itseasiassa helvetin hyvä vaan ettei lohdutakkaan!! Mä olen kussut ihan kaiken, Epäonnistunut..

Mä niin toivon että muistaisin tän tunteen vielä huomennakin, en siksi että voisin ruoskia itseäni lisää, siitä kuinka epäonnistunut olen tässäkin. Vaan siksi että pystyisin käyttäämään tätä tunnetta vielä voimavaranani, noustakseni täältä paskasta ylös uudestaan..

Se alku on aina itsestä kiinni!

Eilinen oli aika rankka päivä.. viikonlopun uskaltautumisten taki mulla tuli se ahistus sata kertasena eilisenä päivänä. Mä tiedän etten ois saanu mitään syötyä sinä päivänä, jos mulla ei olis ollu poliklinikalla käyntiä. Söin sitä helvetin lounasta ihan liian kauan ja yritin vaan pidellä itkua..
Koko sen hiton päivän mun päässä soi todella vahvasti syömishäiriön ääni "mä en ois saanu nauttia, mä en ois saanu syödä, mä en saa olla onnelline"..

Se ääni sai mun päässä tuhottua sen oman hetkellisen onnellisuuden uskaltautumisesta. Tunsin vaan tunteen, että olin tehnyt jotain todella väärää jotain joka ei mulle kuulu. Helvetti, mä haluan niitä normaaleja asiota mutta miks se tuntuu siltä että oisin tehny jotain todella anteeksi antamatonta..
Harmittaa kun eilen oli eräs ihminen kertomassa meille kuinka itse selviytyi syömishäiriöstään, ja mä en muista mitään koska olin niin siinä omassa ahdistuksessa. Sen lisäks mun syömishäiriön ääni oikein kääntämällä käänti kaiken sen mitä hän kertoi meille, niin että mä olen ihan huono ihminen.. Siis mitä V*ttua oikeesti!!

Mutta eilinen on nyt eilinen ja tänään on uusi päivä ja uusi yritys..
Oon tässä taas jatkanut näitä omia pohdintoja asioista, ja miettinyt että jos mä haluan parantua mun täytyy myös oppia olemaan "itsekäs" joissain asioissa tai oikeastaan aika monessa.
Mun täytyy alkaa kuuntelemaan mun sisäistä ääntä enemmän, jonka seurauksena lähen pian matkalle pohtimaan näitä elämän peruskysymyksiä itseni kohdalla.

Jos nyt mentäis vuosi taaksepäin ja olisin silloin ajattellut lähteväni matkalla, sitä ei olisi ikinä tullut. Luultavasti olisin taas saanut kritiikkiä mun päätöksestä ja sen seurauksena se suunnitelma olisi heitetty suoraan roskikseen.
Palataan takas tähän hetkeen ja vastaavaan tilanteeseen.. Tiedättekö kyllä se kritiikki tottakai tuntuu pahalta, mutta suoranaisesti en enään välitä siitä mitä mieltä muut on mun päätöksistä tai tekemisistä. Se on oikeesti aika makeeta ja vapauttavaa, kun alkaa ymmärtämään ettei mun tarvi elää tätä elämää saadakseni muilta sitä hyväksyntää.
Ja tässäkin mä puhun vaan siitä terveestä itsekkyydestä!

Sen lisäks mun täytyy oppia keskittymään enemmän itteeni muiden auttamisen sijaan. Eikä tääkään tarkota sitä ettenkö mielelläni auttais muita ja tuun edelleenkin auttamaankin, mutta siinä sivussa mä en saa unohtaa itteeni!
Kieltämättä välillä on niin paljon helpompi sanoa mitä toisen pitäisi tehdä samassa tilanteessa kuin minä. Ja mua ärsyttää itsessäni suunnattoman paljon se, että oon tällähtekellä niin tekopyhä auttaja muille, kun en saa tehtyä itse sitä samaa mihin muita yritän tzempata.. Ja mä en halua olla sellainen, ja tiädän että mä en myöskään ole semmoinen.. Mä haluan olla tuki ja apu muillekkin mutta ensin mun täytyy auttaa itseäni ja saada itseni taas vahvemmille vesille!!

~Jokaisella meistä on lupa tuntea, olla terveesti itsekäs, hankkia apua & parantua..

Se kuulu jokaiselle ihmiselle, ja jokaine meistä on uniikki ja arvokas yksilö omana itsenään~

Uskaltautumisia..

Huh, tänään ei tuu varmaan hirveesti tekstiä mutta kuvia kyllä..
Mutta näin pika selostuksena.. Aamu alko "turva aamupalan" spontaanilla vaihtamisella hieman tuhdimpaan.. No joo ehkä mun piti aika paljon tzempata itteeni ennen sitä, mutta kuitenkin, tein sen!

Menin kahteentoista töihin ja suunnitelmissa oli työpäivän jälkeen metsästää "paha maa" leffa käsiin makuunista.. En mä kyllä löytänyt sitä, mutta vuokrasin kuitenkin pari leffaa & päädyin spontaanisti ostamaan irttiksiä! Mä en todellakaan muista montako vuotta siitä on kun oon viimeks ostanu niitä!! Muistan vaan sen, että haaveilin aina kun olin vielä hoidossa kokkolassa siitä päivästä kun ostaisin niitä irtokarkkeja ja söisin ne :D
Tänään se sit tapahtu!!

Ps: En oo kyllä varma oonko yhä fiiliksissä niistä irttiksistä 

vai löytyykö syy sokerihumalasta? :D

Kiireellinen Vapaapäivä

Vapaa päiväks mulla on ollut tänään yllättävän paljon menoa! Aamulla mä nukuin pitkään, koska takana oli kolme aikaista aamuherätystä. Ja yleensä mä tarvin tommosten päivien jälkeen edes sen yhden herätyskellottoman aamun.. 

Loppujenlopuks mä heräsin kyllä jo kasin jälkeen. Laitoin tv:n auki ja yritin syödä samalla jotain aamupalan tapaista kahvin lisäks. Parin tunnin loikoilun jälkeen mä lähdin hetkeks kaupungille kierteleen, ja tein jopa löytöjä!! Löysin Bikbokista shortsit jotka oli ihan täydelliset mun matkaa varten ja Ginatricotista takin.

Kahentoista jälkeen mun piti käydä vanhempieni luona syömässä ja sieltä mä oikeestaan lähin kotiin jossa ehin pyörähtämään vaan nopeeta. Olin nimittäin luvannut tolle naapurin miehelle, että mennään tänään yhessä koirapuistoon kun silläkin on ranskanbulldogi. Ehitiin oleen siellä tunti ja sieltä mun piti lähteä juoksujalkaa kotiin päin, ennenkun mun ystävä ehtii tulla hakemaan mua.

Ja huh tässä tuleekin sitten se päivän isoin haaste!! Meidän piti siis mennä kahville, mutta kello oli jo yli viis, eikä kaupungilla ollut enään kahvilat auki. No extemporee ilman mun varautumisia suunnitelmiin, mehän mentiin amarilloon kahville ja jälkiruualle! Siinä kun mentiin sinne mulla oli pieni päänsisäinen paniikki samalla, koska olin varautunut vaan juomaan sen kahvin. Jokatapauksessa halusin siitä paniikista huolimatta yrittää olla "normaali" ja päädyttiin ottaan jälkiruokana brownie pala jossa oli jätskii lisänä. Se oli mun eka kerta elämässä kun maistoin brownieta ja olihan se hyvää, en kiellä sitä. :)

Toki tää iltapäivä on ollut nyt vähän haastava, kiitos mun sh mörön.. Onneks mä en kuitenkaan ehtiny oleen kun tunnin yksin, enneen J:n tuloa. Mulla oli aluks kyllä hirveen vaivaantunut olo ja hääräsin siinä tressaantuneena kaikkee muka "kiireellistä". Kyllä mä siitä sitten rauhotuin istumaan sohvalle ja juttelemaan paremmin. Jouduin kyllä tzemppaan hirveesti, mutta ekaa kertaa elämässäni sain sanottuu toiselle osapuolelle että mikä sen käytöksessä oli sattunut mua. 

Normaalisti mä en oo ikinä pystyny sanomaan ääneen mitkä asia mua on loukannut tai sattunut toisen käytöksessä, vaan oon nielly ne ja vaiennu niistä. Siitä en oo kyllä varma ymmärsikö J mitä sanoin, mutta ainakin mulla on hiton hyvä fiilis että sain sanotuks ne asiat, enkä vaiennut taas.

Riskin otto ihmissuhhteessa

Menin tänään ihan aamusta kaheksaan poliklinikalle ja olin siellä kahteentoista asti. Sieltä mä menin aikalailla suoraan töihin. Mulla on siis ollut tosi pitkä päivä ja siltä se kyllä on tuntunutkin. En ois varmaan jaksanut tätä päivää, jos en tietäis että mulla on vapaapäivä tiedossa.

Tänään oli punnituspäivä, mulla on niitä sovitusti siis joka toinen viikko. Kysyin jälleen suuntaa antavaa kommenttia puntarin tuloksesta ja kommentti tuloksen suunnasta oli "voi voi"..

Ehkä sekunnin ajan män tunsin jotain sairasta onnistumista, mutta se tunne vaihtu nopeasti epätoivoon. Aloin tuntea enemmänkin pelkoa siitä että mun tzemppaus ei siltikään riittänyt siihen että suunta ois muuttunut

.

Jokatapauksessa mä oon ollut itestäni aika yllättynyt sen suhteen kuinka paljon oon saanut tässä parin viikon aikana puhuttuu omahoitaja keskusteluissa, mun ajatuksista rehellisesti. Ja se on sinäänsä jo iso voitto mulle. Me muuten katottiin tänään muiden potilaiden kanssa "napapiirin sankarit 2" ennen lounasta. Oli vähän vaikeuksia keskittyä ja pysyä juonessa mukana mutta onhan se Jussi Vatanen ihana! :D

Oon tänään funtsinut oikeestaan tosi paljon mitä teen huomisen suhteen, perunko J:n tapaamisen vai en. Mä en tosiaankaan tiädä miks mä menin keskiviikkona kysymään sen lauantain suunnitelmia ja ehdotin että se tulis Vaasaan käymään. Toisaalta mä haluisin nähdä J:n ja jutella, mutta taas toisaalta mua pelottaa ihan helvetisti jos satutan taas itteeni siinä. Meilä on kulunut "mykkäkouluu" nyt noin puolvuotta siitä kun viimeks puhuttiin. J ei silloin osannut vastata mun kysymykseen, mitä se oikein halus meidän suhteen.. Ja mä en kestänyt sitä tiedottomuutta, koska mulla oli alkanut jo oleemaan tunteita sitä kohtaan.

Jokatapauksessa mä nyt kuitenkin päätin sitten antaa mahdollisuuden huomiselle ja J:n näkemiselle. Suurimmat tunteet on kuitenkin onneks jo ehtiny laskee eikä mulla oikeestaan oo mitään odotuksiaakaan J:n suhteen. Huomennahan sen sitä paitsi näkee oliko se J:n näkeminen mulle hyvästä vai ei..

Taistellen mennään

Mä oon taas vähän vetäytynyt kaikesta ja miettinyt asioita. Toki välillä on vaikeeta edes yrittää miettiä mitään, kun sitä omaa pakkaa sekoittaa taas niin vahvasti se syömishäiriön ääni. Se ääni jolle ei koskaan mikään riitä teetpä niin tai näin..
Mä tiedän kyllä, että se vaatis multa taas niin helvetin moista vahvuutta & rohkeutta päästä täältä ylös. Ja tää kaikki mitä päässä käyn ympäri vuorokauden tuntuu vievän multa loputkin voimat. Toisaalta siihenhän tää syömishäiriö pyrkii, väsyttämään sut psyykkisesti ja fyysisesti niin ettei sulla oo enään voimia taistella vastaan ja se luovuttamine tuntuis oikeesti helpoimmalta vaihtoehdolta päästä "vapaaks".

Mutta jos mä kuuntelen sitä pientä ääntä, sitä joka ajelehtii koko ajan kauemmans mun luota. Mä en oo koskaan halunnut olla minkään suhteen se "luovuttaja".. Vaikka kieltämättä se ajatus on pyörinyt paljon mun mielessä tässä viimeaikoina..
Muistan kyllä että oon monesti ennenkin löytäny itseni tän saman kysymyksen ääreltä, "jaksanko enään taistella vai luovutanko". Nuoruudessa monesti kiusaamisen takia ja myöhemmin vaikeen masennuksen ja traumaattisten kokemusten jäljiltä. En tiedä mistä mutta jostain ihmeenkaupalla oon aina löytänyt viimehetkellä sen voiman taistella vielä kerran. Ja mä toivon ihan oikeesti että se voima löytyis nyt viimeistään siellä matkalla!

Mä en haluis, että mun paino tippuis tästä yhtään sen enempää kuin se on jo.. Silti mä pelkään taas sitä painon nousuakin. Mulla on vaan tällähetkellä se voima kadoksissa käydä tää taistelu jälleen kerran. Samalla se mun oma tahto ja järki hukkuu sinne syömishäiriön äänen taakse, joka huutaa mulle kuinka läski ja riittämätön mä olen..
Mutta mä oon yhä pysynyt siinä omassa lupauksessa että en vähennä tästä enään yhtään enempää.. Tää päivä on ollut taas aika vaikee, mutta sain kuitenkin illasta taisteltua ja kirittyä ne määrät mitä multa oli taas päivän aikana tippunut mun vähistä ruuista

Let that shit go

Voi taivas, mä en ole edes viittinyt kirjottaa tänne, kuinka paljon oon itkeny kuluneen viikon aikana. Todellakin liikaa, sen lisäksi että nää omat jaksamiset on niin vähissä..
Mä olisin valmis lähtemään pois täältä jo nyt!!
Lähipiirin ihmissuhteet on ollut nyt aika kinkkisiä. Tuntuu, että mitä ikinä teenkin mikään ei riitä.. Enkä mä sitä että mä tarvisin lähipiirin hyväksyntää väkisin. Olisi vaan mukava että munkin kanta yritettäisiin ymmärtää, Mutta kun ei niin ei.. Nää asiat on mennyt joka kerta hirveeks riitelyks  kun ollaan yritetty puhua.. Sen lisäks oon saanu osakseni hirveetä syyttelyä ja käytännössä mulle on kerrottu, että mä en mitään osaa..
Täytyy todeta että takana ei ole hirveen mieltä ylentävä viikko. Oon vaan paennut tätä kaikkee matkan suunnitteluun ja käytännössä mulla on tällähtekellä, aika lailla kaikki hoidettuna.
Enään pitäis käydä pyytämässä apteekista englanninkieliset reseptit, tulostettuna versiona.

~Onneks on Hertta & kaapista löytyy lakritsi teetä~

Say yes, to new adventures

Mä en vaan voi käsittää viäläkään, että mä oon ihan oikeesti lähdössä!!
Sain eilen siis tietää miten mun lomapäivät nyt loppujen lopuks sijottui. Ja seuraavaks mä olin jo hankkimassa lentolippuja..
Sen varmistus viestin tullessa mun sähköpostiin tuntu et mun sydän alkoi vaan hakkaamaan lujempaa ja lujempaa. Sen lisäks mun koko keho alko vaan tärisemään, kaikki on nyt todellakin niin konkreettista!

Tänään oon aina välillä säpsähtänyt siihen todellisuuteen, että siihen matkaan on vaan noin kuukausi. Mä myös laskeskelin tässä, että mun uuden passinkin pitäis ehtii tulla mulle ennen sitä matkaa, TOIVOTTAVASTI.. :D
Samalla musta kyllä tuntuu, että ikävöin jo valmiiks Herttaa. Ja sen lisäks mietin tällähetkellä, että ketä mä sitten rutistan siellä jos mä oon hajoomis pisteessä.
No jokatapauksessa sain tänään myös varattuu kolmelle ensimmäiselle yölle majapaikan, joten sitäkään ei tarvi nyt tressata.

Mun tärinänaama eiliseltä,

 lippujen oston jälkeen..

En haluaisi luovuttaa, mutta en tiedä löydänkö voimaa taistellakkaan

Mä olen niin poikki tästä taistelusta. Mulla oli tiistaina ravitsemusterapeutin aika jossa oli mukana myös mun hoitaja. Siellä todettiin edelleen mittausten menevän laskevaa suuntaa..
Toisaalta eipä se näillä mun ruokailulla ole ihme.. Mä lupasin kuitenkin yrittää edes saada sen vähän syötyä mitä tällä hetkellä yksin pystyn, ilman että vähennän siitä enään yhtään enempää.
Kuulostaa helpommalta, kuin on.

Oon yrittänyt tänään kynsin ja hampain saada edes sen vähän määrän suuhun. Ahdistus on ollu niin korkeella, että mä jopa rupesin itkemään töissä..
Tunnen itteni tällä hetkellä niin lihavaksi ja peilistä tuijottaa niin vääristynyt kuva kun vaan voi.. Vaikka ne todelliset faktat on kaukana tunteesta mun kehossa ja siitä mitä näen. Ja sehän tässä paskassa onkin niin ristiriitaista

~Jos se mitä mä tunnen tällä hetkellä omassa kehossa näkyis puntarissa, mulla ei varmasti olisi  mitään riskejä terveyden suhteen.. ~

Tajusin myö eilen, että mun passi vanhenee parin kuukauden päästä ja sillähän ei sitten matkusteta. Mä kävin ottamassa tänään uudet passikuvat ennen töihin menoo. Ne lähetettiin sieltä suoraan poliisilaitokselle ja mun tarvi vaan täyttää koneella hakupaperi.
Soitin aamulla myös terveyskeskukseen ja sain ajan huomiselle rokote seulantaan, jossa selvitetään tarviiko jotai rokotteista uusia tai ottaa mitään lisäksi.

Yöllisiä mietintöjä

Olin ihan pohjamudissa sen sunnuntain. Ja vaikka olin toivonut, että nukahtaisin sinä iltana ilman ajauksia jotka pyörisivät päässä, no arvatkaa vaan kävikö niin? Siellä ne tietenkin taas pyöri kuin karusellissä ja kello oli lähemmäs neljää kun sain unen päästä kiinni.
Ja siinä ajatustornadossa mä myös älysin muutaman asian jotka mun olis pitänyt aikoja sitten ymmärtää..

Mä en nyt tiedä miten mä tän pohjustaisin tänne, mutta yritetään.. Mä kärsin kaiken muun lisäksi myös mun läheis-riippuvuudesta, ja vihaan sitä puolta itsessäni. Se siis aiheuttaa välillä mun päässä ajatuksia ja tulkintoja siitä, että menetän ne rakkaimmat ihmiset tai tuun hylätyksi tai en oo riittävä mun läheisille.
Ja miks mä nyt pohjustan tätä, niin siksi että pystyisin kertomaan mitä mä sinä yönä  muun muassa ymmärsin.
Mä luin silloin yöllä, yhden vanhan viestin mulle todella rakkaalta ihmiseltä. Ja mä tajusin, että vaikka olin halunnut ymmärtää mun ystävän päätöksen erään asian suhteen, mä ymmärsin sen vasta oikeasti sinä yönä.

Mä tajusin, että oon kulkenu taas nää kaks kuukautta pelkästään mun "läheisriippuvaisten" ajatusten ja tulkintojen mukaan, joilla ei missään vaiheessa ole taaskaan ollut mitään todellista pohjaa. Mä en ole hallinnut mun läheisriippuvaisuuden aiheuttamia ajatuksia vaan ne on koko tän ajan hallinnut mua. Ja siinä samalla hajottanut mua pala palalta rikkinäisemmäksi. Mä oon itelleni niin vihanen siitä että tajuun tän vasta nyt ja siitä että oon edes voinut ajatella jotain sellaista mulle todella rakkaasta ihmisestä..
Ja kun mä tunnen sen ihmisen ja sillä on yks kultaisimmista sydämmistä mitä tiedän! Se ihminen ei ole todellakaan jättämässä mua tai hylkäämässä mua. Todellisuudessa se ihminen välitti siinä silloisessa päätöksessään myös mun hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Kun mä tajusin tän, mulla oli helpottunut olo ja samalla niin vihainen olo itteeni kohtaan. Jokatapauksessa nyt pystyn taas laittamaan stoppia niille  ajatuksille ja tulkinnoille. Lopulta laitoin vielä pitkän viestin siitä kaikesta mitä mä olin tajunnut yön aikana ja pyysin anteeksi kaikkea sitä mitä edes olin ajatellut.

Vaikka mä olin  nukkunut tosi huonosti. Mulla oli aamulla tosi hyvä fiilis, kaikesta siitä mitä olin tajunnut yön aikana. Mua jopa hymyillytti aidosti pitkään aikaan. Oli kuin yks niistä isoista kivistä olisi pyörähtänyt pois mun päältä.
Loppuillasta mun mieli jälleen musteni ja mua ahdisti taas kaikki mahdollinen. Mutta onneksi niihin ei enään kuulunut mun läheisriippuvuuden aiheuttamat ajatukset..

Tarkempaa tietoa läheisriippuvuudesta

 löydät täältä

Taas kuljin varjoista puolta

Herättiin tänään vähän ennen kahdeksaa. Mä olin nukkunut tosi huonosti viime yön. Asiat vaan pyöri ja pyöri päässä, enkä saanut unenpäästä kiinni. Aamulla mulla oli kuitenkin vielä olo että mä selviin tästä päivästä. Yritin saada syötyä aamulla vähän enemmän ennen mun työvuoron alkua. Nyt illasta tosin tajuun etten oo syöny kyllä yhtään sen enempää kuin muinakaan päivinä. Selvisin jollain tasolla aamun ahdistuksista, yritin nukkua pahimman olo tilan ohi. Myöhemmin menin vielä parvekkeelle ottamaan "aurinkokylpyä" siinä toivossa, että oma mielikin saisi vähän valoa talteen.

Hertta nautti mun yllätykseksi vaikka oli kuuma

&

Mä yritin saada itelleni talteen kaiken auringovalon

Mulla alkoi siis 12 työvuoro & siinä vaiheessa kun mun piti tehdä lähtöä alkoi mua yhtäkkiä väsyttämään ihan hirveesti. No jokatapauksessa menin töihin, ja mua odotti jäätävä sotku liikkeessä.

Voitte kuvitella mun päässä menevän nauhan "Pitää, pitää ,pitäää". Mä luulin että olin selättänyt pahimman aamu ahdistuksen mutta turha toivo. Mun oli pakko saada liike siivottuu & en nyt tarkota sitä normaalia pakkoa joka kuuluu työtehtäviin. Tää lähti ihan käsistä.. Tuntu että omat ajatukset omassa sekasin olevassa pääköpassa nousi pintaan ja mun oli pakko saada äkkiä edes liike järjestykseen. Oli saatava tunne että jokin asia on edes järjestyksessä ja hallinnassa.

 Pääsin neljältä kotiin ja mulla oli yhä se ahdistava tunne. Yritin syödä jotain että saisin fyysistä olotilaani vähän vahvemmaksi ja kivun tunteen pois. Ahdistus nousi pintaan ja mun oli saatava äkkiä mun vanhemmat pois kodistani. Mun vanhemmat oli siis olleet seurana Hertalle sen ajan kun olin töissä.
Oli tarkoitus lähtee syömisen jälkeen pelaamaan koripalloa työkavereiden kanssa mutta se peruuntui. No tottakai mua rupes ahdistaan sekin, että olin syönyt turhaan. Mulla oli niin paha olla, ajatukset oli mustempia kuin piki, ahdisti, en kestänyt tunnetta vatsassa.. Lamaannuin sohvalle, hertta aisti mun pahanolon ja änki kiinni iholle makaamaan mun viereen.

Kahden tunnin päästä sain potkittua itteni ylös ja käytiin ulkona. Tälläkertaa se auringonvalokaan ei auttanut ja oon ollu koko illan jossain todella pimeessä ja toivottomassa ajatuksen tasolla..
Nyt toivon että ajatukset antaa mulle rauhan tänä yönä ja huominen olisi hieman helpompi elää.

Pilvet liikkuu, minä en

Mites tää mun päivä on mennytkään..
Ensinnäkin nukuin pommiin!! Kello oli kymmenen yli yhdeksän, kun mä heräsin ja mun työvuoro alkaisi puolelta.Voitte arvata kuinka äkkilähtö mulle tuli.
Sängystä ylös, hertalle ruoka, ekat vaatteet mitkä käteen tulee, eilisillä hiuksilla ja kaasu pohjaan.
Onneks mä kuitenkin loppujen lopuksi ehdin töihin ja sain juoda siellä aamukahvitkin.

Työpäivä meni  nopeeta, mutta huomasin käyväni todella ylikierroksilla ja itseasiassa mulle huomautettiinkin siitä. Äiti oli ottanut Hertan niiden luo, josta työpäivän jälkeen kävin hakemassa sen kotiin.
Kotiin päästyä mua alkoi ahistaa ja mun ajatukset musteni taas. Mä yritin ensin nukkua niiden ohi, tuntu et lamaannuin ihan kokonaan. Kello oli vasta viisi ja musta jo tuntui etten ehkä nouse koko loppuillasta ylös täältä.

Sain palautettua itseni hetkeksi tähän hetkeen ja tajusin, että mun pitäisi viedä Hertta uloskin. Tuntu et vaati hirveen ponnistuksen päästä ylös, mutta mä pääsin! Ulkona paisto aurinko ja me mentiin kävelemään pitkin rantoja. Ja jollain ihmeen kaupalla se auringon valo sai mulle edes hetkellisen hyvän olon ja mä oikeesti hymyilin. Oisin voinut olla siinä hetkessä ikuisuuden.

Kun me tultiin takas kotiin keitin kahvia ja rupesin lukemaan..

Tiiättekö tää on niin koukuttava kirja vaikka vasta oon alotellut tätä :)

& Hertta alko kuorsaamaan tietenkin..

Ei mennyt tääkään nyt ihan putkeen..

Oottelin tässä samalla kun kirjotin että tv:stä alkais -Vettä Elefanteille- leffa..
Heh, nyt kyllä huomaan että toi alku on menny multa ihan ohi :D
Jokatapauksessa mielialojen suhteen tää loppu ilta on mennyt paremmin, peukut sille!!
Mutta ruokailuista mun on ees turha mainita tältäpäivältä mitään..