Välitiedotus

Mä meen tässä nyt vielä polilla käymään iltapäiväksi neljään asti. Sen jälkeen mulla lähtee noin klo 18.30 juna kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää.. Oon perillä joskus 11 aikaan illasta ja yritän nukkuu siellä yön aikana edes vähän. Mun lento lähtee perjantai aamuna 7.40 kohti Indonesiia, Balille, jossa oon siis vähän yli kaks viikkoo.

En aio ottaa konetta mukaan reissuun. Eli siis mulla on vaan kännykkä ja toivottavasti toimivat wifi- yhteydet niissä majoituspaikoissa, joissa oon yötä. Joten, kun mä palailen pystyn paremmin taas postaamaan ja varmasti tuun kirjottaa paljon tästä reissustakin kuvien kera :)

Ajatuksia ja havaintoja

Iiikks, mun matka alkaa pikkuhiljaa lähenemään..
Toisina päivinä mä herään siihen todellisuuteen ja voin jopa tuntea ne perhoset vatsassa hetkenajan, ja mun tekis melkein mieli kiljua tai jotain.. Toisina päivinä tuntuu että matkaan on vielä paljon aikaa ,enkä osaa jännittääkään asiaa.. Mutta itteni tuntien, tiiän että mä luultavasti herään siihen todellisuuteen, että "nyt mä tosiaan meen" ja saan sen "jännäripaniikki kohtauksen" viimestään silloin kun istun siinä lentokoneessa perjantai aamuna..

No mitä muuta mulle kuuluu.. Oon taas miettinyt paljon asioita, muun muassa niitä miks mä oon taas päätynyt tänne. Siitä tuli sitten yhtenä yönä semmonen kevyt viis sivuinen teksti päiväkirjaan.. Se poukkoili ajassa taaksepäin siitä puolesta vuodesta - vuoteen ja jopa vuoteen 2013. Tiiättekö, nää on näitä tälläsiä "ajatusoksennuksia". Jokatapauksessa se autto mua taas ymmärtämään niitä asioita joita mun pitäis käsitellä eikä vaan sulkea pois mielestä.

Käytiin sitä kirjotusta läpi myös mun omahoitajan kanssa, koska siellä oli paljon semmoistakin mistä tiiän etten pysty viäläkään ääneen puhuumaan.. Mun hoitajalle kävi myös ilmi asiota joita on hoidon aikana tapahtunut mutta joista en oo koskaan puhunut.. 

Oon siis näköjään taas suojannut itteeni ja ajatellut ettei niitä asiota oo tapahtunu jos niistä ei puhu..

No ilmeisesti ne on sitten laukassu mussa posttraumaattisen tressihäiriönkin..

Tuntuu nyt kyllä että tää postauskin tulee muodostumaan tämmöseks yheks ajatusoksennukseksi..

Mutta siis, niinä päivinä kun pystyn miettiin rakentavasti asioita, tiiän että musta kuoriutuu tän sairauden takaa joku ihan mahtava persoona.

Semmonen spontaani joka osaa kuunnella sisäistä ääntä ja haluu elää niinku jokanen päivä ois lahja. Sellanen joka ei välitä muiden kritiikistä tai pyytele omaa itteensä koko ajan anteeksi. Musta tulis siis jus sellanen minä, joka on oppinut vihdoin olemaan oma ittensä eikä häpee sitä mitä on.

Blogin suhteen oon miettinyt myös sitä, että en haluis kirjoittaa niin paljon sh-ajatuksistani, kuten esim. Avautumis raita- tekstissä.. Joo ehkä tulee myös niitä hetkiä että koen tarvetta välillä avautua niistä syömishäiriön tuomista negatiivisistä ajatuksista. Mutta loppujenlopuks en tiädä auttaako ne omaa parantumista tai muidenkaa jos kokoajan tekstini kertovat niistä negatiivisissä ajatuksissa ja toivottomuudesta.
Mä kuitenkin haluan nousta täältä ja mä tuun tasapainottelemaan niin paljon kuin yksin pystyn, ennen kuin saan sitä apua lisää.

Haluun uskoo että mitä enemmän nyt keskittyn niihin positiivisiin sitä enemmän alan myös näkemään niitä ympärilläni. Varsinkin jos yrittää antaa niille positiivisille asioille ja onnistumisille isomman paino arvon negatiivisisten sijasta.

<3: Liisa

Sanat jotka vaan tulivat suustani..

Olin töissä tauolla ja juttelin samalla mun esimiehen kanssa tulevasta matkasta.. Yhtäkkiä siinä keskustelun lomassa mun esimies kysyi multa "ootteko te nyt kuinka suunnitellut niitä sun syömisiä matkalle, siellä hoidon parissa".. En aikonut puhua tästä asiasta, tai tulevasta vielä.. ja yhtäkkiä mä vaan aloin puhua kaikesta, siitä että mulle on ehdotettu osastoa ja siitä että aion luultavasti tarttua siihen ja voi olla että mä olen tässä kesän aikana jonkin aikaa pois töistä ehkä kuukauden..

Kerroin ja vuodatin kaiken, siis ihan kaiken.. Sen kuinka oon ollut hukassa ja jäin yksin liian vähälle tuelle ja kuinka eristäydyin lopulta siitä vähästäkin..  kuinka mä palasin hoidon pariin helmikuun puolessa välissä ja kuinka ruokatukien alkaessa mä aloin kompensoimaan.. Kuinka mä lopetin seinään kaikki mun lääkkeet, koska en tiennyt enään haluanko edes elää ja ajattettelin että tässä nyt ollaan niin kauan kun syömihsäiriö tai masennus vie hengen..
Vaikka mua pelotti kertoa tän hetkisestä totuudesta, mun esimies otti sen vastaan yllättävän hyvin myös senkin että saatan jossain vaiheessa olla poissa töistä, siis jos mut sinne osastolle saadaan..
Mä tunsin suurta helpotusta siitä ettei mun tarvi enään miettiä miten kerron tän kaiken omasta voinnista tai siitä että tuun olemaan töistä pois jossain vaiheessa.. Kaikki on lyöty nyt pöydälle töissäkin..

Avautumis raita

Olo on kuin michelin-ukolla... Kyllä, tänään on niin "läski-päivä".. Jokanen vitun suupala on ollu niin taistelua, samalla kun yrittää pitää siitä päättämästään suunnasta kiinni hampain ja kynsin..

Tasasemmalla hetkellä olin jo lähössä terassille... Seuraavaks itken ja haluun peruu kaiken, en todellakaan mee minnekkään oon niin iso, liian iso.. Järki tietää mussa että ne on ne nesteet kropassa tällähetkellä, mutta sitten välillä on myös niitä hetkiä jolloin en pysty rauhottaa itteeni ees sillä järjen äänellä.. Sain kyllä puhuttuu järkee äskön itelleni uudestaan.. Eihän siihen menny kun taas kolmisen tuntia. Mähän oo päättäny kavuta täältä ylös.. Ja mä haluan olla viel joku päivä täysin vapaa syömishäiriön ohjailusta.. Mä en voi jäädä mun pelkoihin, enkä mä saa vierittää sitä "huomiseen".. Sillonhan mä en ainakaan tekis mitään mun parantumisen eteen vaan palvoisin sitä hemmetin sh:ta, just vaan jäämällä niihin pelkoihin?!

Vihaan tätä vuoropuhelua päässä, se vie niin voimat.. 

Multa kysyttiin kyllä keskiviikkona, että olisinko mä valmis osastojaksolle? Mutta mä en haluais taas pois töistä.. haluisin että tää saatais toimiin ilman 24h osastoa, että voisin pitää kaiken kasassa samalla.. Jotenkin vaan haluun olettaa iteltäni et mun täytyis olla se "super ihminen" joka pystyy vaan tähän kaikkeen.. En tiiä ymmärrättekö mitä tarkotan..

Älä laihduta, täytä vuosia

Pahoittelut mun hiljaisuudesta.. Tää viikko on sisältänyt aika vaikeita päiviä mutta myös niitä pieniä hyviä hetkiä. Olin alkuviikosta poliklinikalla. Maanantai meni suhkot ok hoidossa mutta tiistaina mä lamaannuin täysin ahdistuksesta ja päädyin tilaan jossa muhun ei enään hoitajakaan saanut mitään yhteyttä.

Keskviikkona mun piti vielä käydä lääkärin vastaanotolla, ennen sitä matkaa. Ja onneks labroista ja EKG:stä ei ollut löytynyt mitään joka kumois täysin mun matkaan lähtemisen. Lähin siis hyvinmielin vielä parturiin fixaamaan hiusten väriä.

Torstaina kävin äitin luona käymässä ja vietettiin ennenaikasesti mun synttäreitä sekä äitienpäivää kakku kahvien merkeissä. Sieltä mä lähdin joskus kolmen jälkeen kotiin päin, mutta mua alko ahistaan heti kotiin päästyä. Lähettiin siis melkein samantien Hertan kanssa ulos, koska kävely yleensä rauhottaa mua vähäsen.

Sen kävelyn jälkeen mä päätin lähtee pitkästä aikaa ulos työkaverin kanssa.

Oli tarkotus mennä terassille, mutta Little Pubissa oli liikaa väkee ja Faros ei ollutkaan auki sen "turha torstain" takia, joten haettiin vaan juomia Siwasta ja mentiin laitureille istuskeleen.

Olin siis ottanu itelleni kaupasta pari juomaan, ja aattelin että voin ihan hyvin juoda nekin ja enemmän.. Kiitos oman ravitsemustilan, vähän nolotti kun en pystyny juomaan kun sen yhen ciiderin.. Ja yllättävintä siinä illassa oli, että uskalsin sanoo että tarvin jotain ruokaa toki ehkä hieman promillien rohkaisemana, mutta kuitenkin.

Mentiin mäkkärin kautta Corneriin, mutta vaikka se ruoka vähän tasas en silti uskaltanu juoda enään lisää vaan join kahvia kun kaveri veti sivussa kaljaa.. Ehkä vähän noloo :D

Mun oikee synttäripäivä sekä "älä laihduta" päivä meni töissä, eli siis hiveen Hurjasti!

Valoisampi päivä

Kyllä! Mulla on ollut tänään parempi päivä ja löydän taas oman lohduttavan äänen syömishäiriötä vastaan..
Aamulla oli ihana nukkua pitkään.. Söin aamupalaa ja join aamukahvin nauttien kiirettömyydestä :)
Jaksoin pitkästä aikaa laittautua, ja se oli mukavaa! En meikannut siksi että en jossain elämän tilanteessaa saanut, kapinoidakseni narsisti exääni vastaan.. Mutta, en myöskään siksi että en uskaltaisi olla ilman meikkiä.
Vain ja ainoastaan siksi että halusin!
Puin vaatteet, joista syömishäiriöni pelottelee mua & tietäen kuitenkin että aion myös syödä niissä!

Olin rohkaisut itteeni lähtemään vapputorille ihmisten ilmoille ja menin! törmäsin torilla tuttuihin ja päädyin kahvittelemaan heidän seuraan. Ajattelin ääneen, että ois ihana ottaa vohveli kermavaahtoineen ja hilloineen, mutta suljin ajatuksen. Onneksi, mun ystävä perheineen rohkasi mua ottamaan & sano että ne on sen ajan tässä mun seurana.. Niimpä mä rohkaistuin ja nautin!
Sen jälkeen jatkoin vielä vähän aikaa kiertelyä torilla. Valitettavasti mulle iski kylmyys taas syömisestä, joten en sitten hirveen kauaa kyennyt olla siellä.
Ostin kuitenkin vielä niitä lakuja ennenkuin lähdin pois & tiiättekö mun oli pakko hakee thaikusta ruokaa itelleni vaikka olin just syönyt sen vohvelin, koska mulla tuli jo nälkä??!

Ruuan jälkeen lepäiltiin hetki ja koska oli niin ihan sää lähettiin Hertan kanssa vähän pidemmälle kävelylle nauttimaan auringosta.
Nyt mun kaveri on tulossa kaffitelemaan mun luo, joten mä meen nyt kahvin keittoon, adios!

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana vappupäivä

 ja ootte nauttinut säästä ja ruuista! :)