Sanat jotka vaan tulivat suustani..

Olin töissä tauolla ja juttelin samalla mun esimiehen kanssa tulevasta matkasta.. Yhtäkkiä siinä keskustelun lomassa mun esimies kysyi multa "ootteko te nyt kuinka suunnitellut niitä sun syömisiä matkalle, siellä hoidon parissa".. En aikonut puhua tästä asiasta, tai tulevasta vielä.. ja yhtäkkiä mä vaan aloin puhua kaikesta, siitä että mulle on ehdotettu osastoa ja siitä että aion luultavasti tarttua siihen ja voi olla että mä olen tässä kesän aikana jonkin aikaa pois töistä ehkä kuukauden..

Kerroin ja vuodatin kaiken, siis ihan kaiken.. Sen kuinka oon ollut hukassa ja jäin yksin liian vähälle tuelle ja kuinka eristäydyin lopulta siitä vähästäkin..  kuinka mä palasin hoidon pariin helmikuun puolessa välissä ja kuinka ruokatukien alkaessa mä aloin kompensoimaan.. Kuinka mä lopetin seinään kaikki mun lääkkeet, koska en tiennyt enään haluanko edes elää ja ajattettelin että tässä nyt ollaan niin kauan kun syömihsäiriö tai masennus vie hengen..
Vaikka mua pelotti kertoa tän hetkisestä totuudesta, mun esimies otti sen vastaan yllättävän hyvin myös senkin että saatan jossain vaiheessa olla poissa töistä, siis jos mut sinne osastolle saadaan..
Mä tunsin suurta helpotusta siitä ettei mun tarvi enään miettiä miten kerron tän kaiken omasta voinnista tai siitä että tuun olemaan töistä pois jossain vaiheessa.. Kaikki on lyöty nyt pöydälle töissäkin..