Se alku on aina itsestä kiinni!

Eilinen oli aika rankka päivä.. viikonlopun uskaltautumisten taki mulla tuli se ahistus sata kertasena eilisenä päivänä. Mä tiedän etten ois saanu mitään syötyä sinä päivänä, jos mulla ei olis ollu poliklinikalla käyntiä. Söin sitä helvetin lounasta ihan liian kauan ja yritin vaan pidellä itkua..
Koko sen hiton päivän mun päässä soi todella vahvasti syömishäiriön ääni "mä en ois saanu nauttia, mä en ois saanu syödä, mä en saa olla onnelline"..

Se ääni sai mun päässä tuhottua sen oman hetkellisen onnellisuuden uskaltautumisesta. Tunsin vaan tunteen, että olin tehnyt jotain todella väärää jotain joka ei mulle kuulu. Helvetti, mä haluan niitä normaaleja asiota mutta miks se tuntuu siltä että oisin tehny jotain todella anteeksi antamatonta..
Harmittaa kun eilen oli eräs ihminen kertomassa meille kuinka itse selviytyi syömishäiriöstään, ja mä en muista mitään koska olin niin siinä omassa ahdistuksessa. Sen lisäks mun syömishäiriön ääni oikein kääntämällä käänti kaiken sen mitä hän kertoi meille, niin että mä olen ihan huono ihminen.. Siis mitä V*ttua oikeesti!!

Mutta eilinen on nyt eilinen ja tänään on uusi päivä ja uusi yritys..
Oon tässä taas jatkanut näitä omia pohdintoja asioista, ja miettinyt että jos mä haluan parantua mun täytyy myös oppia olemaan "itsekäs" joissain asioissa tai oikeastaan aika monessa.
Mun täytyy alkaa kuuntelemaan mun sisäistä ääntä enemmän, jonka seurauksena lähen pian matkalle pohtimaan näitä elämän peruskysymyksiä itseni kohdalla.

Jos nyt mentäis vuosi taaksepäin ja olisin silloin ajattellut lähteväni matkalla, sitä ei olisi ikinä tullut. Luultavasti olisin taas saanut kritiikkiä mun päätöksestä ja sen seurauksena se suunnitelma olisi heitetty suoraan roskikseen.
Palataan takas tähän hetkeen ja vastaavaan tilanteeseen.. Tiedättekö kyllä se kritiikki tottakai tuntuu pahalta, mutta suoranaisesti en enään välitä siitä mitä mieltä muut on mun päätöksistä tai tekemisistä. Se on oikeesti aika makeeta ja vapauttavaa, kun alkaa ymmärtämään ettei mun tarvi elää tätä elämää saadakseni muilta sitä hyväksyntää.
Ja tässäkin mä puhun vaan siitä terveestä itsekkyydestä!

Sen lisäks mun täytyy oppia keskittymään enemmän itteeni muiden auttamisen sijaan. Eikä tääkään tarkota sitä ettenkö mielelläni auttais muita ja tuun edelleenkin auttamaankin, mutta siinä sivussa mä en saa unohtaa itteeni!
Kieltämättä välillä on niin paljon helpompi sanoa mitä toisen pitäisi tehdä samassa tilanteessa kuin minä. Ja mua ärsyttää itsessäni suunnattoman paljon se, että oon tällähtekellä niin tekopyhä auttaja muille, kun en saa tehtyä itse sitä samaa mihin muita yritän tzempata.. Ja mä en halua olla sellainen, ja tiädän että mä en myöskään ole semmoinen.. Mä haluan olla tuki ja apu muillekkin mutta ensin mun täytyy auttaa itseäni ja saada itseni taas vahvemmille vesille!!

~Jokaisella meistä on lupa tuntea, olla terveesti itsekäs, hankkia apua & parantua..

Se kuulu jokaiselle ihmiselle, ja jokaine meistä on uniikki ja arvokas yksilö omana itsenään~