Ei saanut.
Kyllä mä jaksan töissä hymyillä, ja piiloottaa koko maailmalta mun pahan olon. Ei se ole ongelma. Siellä mä saan olla edes hetken omaa pääkoppaa ja ajatuksia paossa.
Sosiaalisessa mediassa tää on ehkä ainut paikka jossa voin olla rehellinen. Rehellinen siitä, ettei mene hyvin, etten oo tällä hetkellä misäänn balanssissa tai tasapainossa.
Muissa sosiaalisissa medioissa sitä jotenkin automaattisesti muodostaa kulissin, että "kaikki on hyvin" & tietenkin tää perus "fuck you eatingdisorder". Sitä valitsee ja laittaa ne kuvat mm. instagram tiliinsä joihin voisi heti liittää perään kyseiset tekstit. Enkä tarkoita etteikö niitäkin hetkiä aidosti ole, ja onneksi on! Mä tarkoitan nyt vain sitä että harvoin sitä tulee laitettua niitä kuvia itkuisesta naamasta tai tyhjästä lautasesta teksteillä "en jaksa enään taistella" tai "Tänään syömishäiriöni voitti jälleen minut"..
Mulla ei ole instagtramissa muita tilejä kuin omalla nimellä. Ei sellaista salaista, keksityllä nimellä jossa voisin rehellisesti avautua näistä asioista. Ja varmasti jos olisin sellaisen tehnyt jo, avautuisin siellä varmaankiin samanlailla. Jokatapauksessa mulla on tämä, jonne voin kirjoittaa rehellisesti omista ajatuksistani ja voinnistani.
Jokainen syömishäiriötä sairastava tietää varmaankiin joltain omalta ajalta näitä ristiriitaisia ajatuksia vähän kaikkien asioiden suhteen. Niinkuin esimerkiksi sekin, että toisaalta toivoisi kaikkien näkevän sen rakennetun "kaikki on hyvin" kulissin läpi ja taas toisaalta toivoisi ettei kukaan näkisi totuutta.
Mutta mä en halua satuttaa mun vanhempia tai läheisiä enään toista kertaa tämänhetkisellä tilanteella.
En nyt tiedä, saatteko kiinni siitä mitä yritän sanoa..
Sehän kuitenkin on totuus että myös lähipiiri kärsii siitä kun läheinen sairastaa. Ja mä en haluis tuottaa totuudella sitä tuskan määrää uudestaan mun vanhemmille tai läheisille.
Tai ehkä se totuus ei olisi niin paha silloin jos rehellisesti voisin sanoa samalla että mulla on se motivaatio ja jaksaminen nousta täältä ylös uudestaan ja uudestaan.
Kyllä mä haluan niitä normaaleja asioita niinkuin nauttia syömisestä ilman sh-ääntä ja sitä että voisin joskus olla oikeasti tyytyväinen itseeni ilman laihduttamista ja itseni ruoskimistani.
Tällä hetkellä vaan tuntuu että jalkaan on kiinnitetty ankkuri jonka mukana mut on heitetty syvään mereen, jonne mä nyt hitaasti uppoan. Ja enkä pysty nyt näkemään sitä toivoa selviytymisestä, koska mulla ei ole voimia yrittää uida vastaan.
Oikeasti olin ylpeä siitä, että sain tehtyä lämpöisen ruuan sinä päivänä..
Se suoriutuminen ei vaan riitä kahden tai kolmen viikoin välein
Vaikka hetkellisesti onnistuu potkaisemaan
syömishäiriötään perseelle
ja samalla kun ne loput päivän ruuista ei mee niinkuin pitäis
tai ollenkaan..
Olin sitten onnistunut ottamaan tänään vahingossa kuvan,
samalla kun muodostin rekille asukokonaisuutta.. :D
Hertta on se joka jarruttaa mua niinä hetkinä
kun ajatus on "etten jaksa enään elää"
Mä en vaan haluu, että Hertta joutuisi kärsimään mun päätöksestä elämäni suhteen
//Mun oli tarkoutus kirjoittaa ja kertoa tänään muista asioita, mutta nyt tuli äkillinen tarve saada kaikki ne ajatukset ulos..
No jokatapauksessa, mä kirjoitan huomenna tai kuitenkin lähipäivinä niistä muista asioista tänne
Tuttuja fiiliksiä ja ajatuksia.. Mutta kyllä rehellisyys kannattaa. Luultavasti sun läheiset näkee jonkin verran sen kulissin läpi, mutta eivät välttämättä uskalla sanoa mitään tai haluaa myös uskotella itselleen että kaikki on hyvin. Sitä paitsi jossain vaiheessa totuus kuitenkin tulee ilmi. Kannattaa miettiä onko kyse tosiaan vaan siitä että haluut suojella muita, vai haluaako kenties sairas puoli ettei kukaan puutu tilanteeseen. En halua mitenkään syytellä, mutta itellä ainakin vaikuttaa molemmat siihen, että on vaikee olla rehellinen.
VastaaPoistaHyvä että kuitenkin tunnistat itessäs motivaation ja halun parantua! Pidä siitä kiinni ja muistuta itseäsi siitä mahdollisimman usein :) Tsemppiä!
Varmasti siinä on se sairauden äänikin joka ei haluis muiden sotkeutuvan asiaaan & minä, joka yrittää huutaa niitä pieniä hätähuutoja toivoen, että joku näkis sen kulissin läpi.. Korjaan sen verran kuitenkin että, hoitotaholla tiedetään missä mennään, muttakun hoito on mitä on.
VastaaPoistaMä on vaan koko elämäni muodostanut stä "turvamuuria" ympärille ja pitänyt tunteet ja pärjäämiset omana. Sen takia nykyään käytetäänkin mun hoitajan kanssa päiväkirjaa jonne kirjotan sen kaiken mitä en ääneen pysty sanoon. Oli tilanne mikä tahansa, mulla vaan tulee automaattisesti aina vastaus "kaikki on ihan jees" vaikka ei oliskaan.
Oon lapsena valitettavasti saanut sen mallin ettei tunteita saa näyttää tai olla heikko.. Todellakin kyllä toivon että joskus vielä nää asiat olis mulle helpompia :)
Kiitos Lotta! Ja paljon Tzemppiä sullekkin nyt tällähetkellä :)