Miksi itkisin, kun mikään ei kuitenkaan riittäisi?

Voi kun mä voisin vain ainoastaan tuntea vihaa tätä helvetin syömishäiriötä kohtaan, mutta ei.. Se on vähän kuin päivittäinen huume annos jota tahtoo lisää, vaikka se ei pitkällä tähtäimellä oliskaan itelle hyväksi. Ja sitten kun yrittää irroittaa otetta sen kynsistä se tulee tekemään kaikkensa että sais sut palaiamaan takas.

Se tulee joka päivä vakuuttelemaan sulle että palaisit "turvaliseen" parisuhteeseen narsistimaisin keinoin. Ja kun syömishäiriön kohdalta ote alkaa lipsua sen suhteen että yrität pienin askelin parantua. Syömishäiriö tulee ja vetää taskustaan sekä likaiset kortit esiin kuin lauseen "olen sinulle parempi tällä kertaa". Ja mitä enemmän otetta saa irroitettua syömishäiriöstä sitä kierommat keinot se ottaa käyttöönsä saadakseen sinut takaisin otteeseen.

Mä en ikinä toivois edes pahimmalle vihamiehelle että syömishäiriö tulis niiden ovelle koputtamaan. Tää on yhtä helvettiä. Nyt kun kirjoitin tänne, herää mussa taas hirveä vihan tunne tätä sairautta kohtaan. Miksi, miksi en voisi vaan napsauttaa sormia ja olisin terve.. Valitettavasti tää on käytännössä vain saduissa mahdollista.

Mutta en mä aio luovuttaa. Ehkä todellisuudessai mä en parannu sillä maagisella sormen napautuksella. Mutta mä voin aina yrittää tehdä niitä parempia päätöksiä.

Enkä mä halua takas siihen missä tunnen vain surua, raastavaa sellaista, kun mikään ei tule ikinä riittämään. Enkä mä aio sanoa että tää pelkkää iloa on, ei se ole, mutta on pakko oman hyvinvoinnin kannalta nauttia edes niistä pienistä hyvistä hetkistä. Ja opetella, opetella niin helvetisti sitä tervettä rakkautta itseään kohtaan. Mä en edes tiedä tuleeko se pelkällä opettelemisella, ehkä se on jotain mikä pitää löytää, niinkuin aarre.